Hän teki ruokopillin ja soitteli sillä.
Sävelet putosivat mereen
niinkuin tuoksuvat, kirkkaat kastepisarat.
Ja meri alkoi kuplia kaikkialla.
Ja jokaisesta kuplasta puhkesi lumpeenkukka.
Ja mehiläiset kantoivat jumalan huulille kukkien maljoista mettä.
Ja Narayana katseli kaiken meren yli uneksivin, maailmoja-käsittävin silmin. Ja hän näki kaukaisimmalla korallisaarella, lähellä toista, vastassa olevaa taivaanseinää ihanan Meren tyttären leikkivän hiuksillaan.
Narayana kutsui. Ja jumalatar saapui tuulenhenkien myötä. Ja nuori ruskea jumala rakasti valkoista meren ja ilman tytärtä ylenpalttisen kiivaalla rakkaudella. Ja jumalien rakkaus nostatti meressä myrskyn. Ja aallot heittivät vaahtohelmiä hamaan taivaan kattoon.
Vihdoin Narayana nääntyi rakkaudesta.
Ja jumalatar vajosi merenhenkien syliin.
Ja kultainen otsaripa kimmelsi meressä kauan.
Ja Narayana lepäsi lumpeenlehdellä raukein jäsenin. Sitten hän ojensi vasemman säärensä veteen. Ja lukemattomat pienet kultakalat hypähtelevät Narayanan nilkan yli piirtäen välkkyvän, ihanan sateenkaaren taivaan sinisen-sinistä seinää vastaan, joka ihan lähellä kohosi merestä esiin.
Ja Narayana katsoi jälleen merta. Nyt hän huomasi kaikki ne merimiesten sielut, jotka hän huolettomasti oli uhrannut nuoren lempensä tähden. Ja kaunis lempeä jumala murehti niitä ja kokosi ne kaikki syvältä meren pohjasta ja pani ne uuteen kuoreen ja lähetti ne jälleen elämään.
Aurinko vajosi mereen ja tähdet alkoivat välkkyä taivaan katossa. Narayana poimi niitä oikean kätensä täyteen ja pudotti ne yksitellen sormiensa lomitse mereen, jossa ne hohtivat niinkuin Meren tyttären silmät.
Ja nuori väsynyt jumala katseli uneksuen tähtien vajoamista, kunnes nukkui lumpeenlehdelle, lähelle taivaan seinää.
EEVA.
(Else Lasker-Schülerin mukaan.)