Valmiiksi kirjoitettu, mutta ei julkaistu, on yksinäytöksinen saksankielinen näytelmä "Denker und Künstler". Kenties se on kirjoitettu Saksassa, oleskellessa v. 1861. Tätä saattaa otaksumaan teoksen sommittelu ja sanontatapa. Vihkosen kannella on omistus: "Dem Dichter des 'Uriel Acosta' im Geheimen gewidmet von einem ehrfurchtsvollen Bewunderer", sekä kunnioitusta henkivä runo. Näytelmän henkilöt ovat: Van der Ende, lääkäri ja luonnontutkija Amsterdamissa; Ophelia, hänen tyttärensä; Bauc Spinoza; Adrian van der Hoost, maalari; Chis dai, synagogan lähetti; kaksi palvelijaa. — Päähenkilö on Spinoza, joka tahtoo Opheliaa omakseen, mutta ei saavuta tätä päämääräänsä, koska nuorempi kilpailija, van der Hoost, menestyy paremmin. Samalla on pyritty osoittamaan, että Spinozan asema juutalaisseurakunnassa oli samankaltainen kuin Uriel Acostan, vaikka loppuratkaisu muodostui vähemmän järkyttäväksi. Näytelmä on runomittainen, ensimäistä kohtausta lukuun ottamatta. Jambiset säkeet, joissa on 11 tahi 10 tavua, sujuvat hyvin; vain harvoin tapaa ontuvan säkeen. Koko teos henkii ylevää ajatustapaa, lämmintä paatosta, isänmaan- ja vapaudenrakkautta, mutta toimintaa ei ole juuri nimeksikään. Sävy ja tunnelma on Krohnille ominainen. Karl Gutzkovin "Uriel Acostan" vaikutus tämän teoksen syntyyn ja muotoon on niin ilmeinen, että siinä jo oli kyllin syytä jättää teos harjoitelmana lepäämään käsikirjoitusten joukkoon.

* * * * *

Kuten näimme oli Krohnilla sinäkin keväänä, jolloin hän suoritti kandidaattitutkinnon, monenlaisia töitä, ja tulevaisuuden suunnitelmana oli valmistua opettajaksi Jyväskylän seminaariin. Tämä aikomus kuitenkin raukesi ja sen sijalle tuli uusi suunnitelma, jonka toteuttaminen pian tuli päätyöksi ja sysäsi syrjään sekä runoilun että muita töitä. Krohn ryhtyi suunnittelemaan väitöskirjaa suomalaisen kirjallisuuden historian alalta. Jo alusta pitäen oli hänen tarkoituksenaan saada tutkimuksestaan niin kunnollinen, että hän sillä pääsisi dosentiksi yliopistoon. Jos tämä tuuma toteutuisi, suorittaisi hän lisensiaattitutkinnon joskus myöhemmin sopivan tilaisuuden sattuessa.

Väitöskirjatyö osoittautui pian laajemmaksi ja vaivaloisemmaksi kuin Krohn ensin on luullut, mutta myöskin sangen viehättäväksi. Innokkaasta suomalaisuuden miehestä oli mielenkiintoista seurata suomalaisen kansallistunteen kehitystä ja voimistumista. Mutta juuri tämän tieteellisen työn Krohn sanoo olleen syynä runoilun lamautumiseen ja loppumiseen, hänen kun piti väitöskirjaansa varten, paitsi että se vaati voimaperäistä työskentelyä, myös lukea suuri määrä runouden nimellä kulkevia tuotteita, joissa ei ollut vähääkään runollisuutta.

Tosinhan hänellä oli tähän aikaan tilaisuus löytää toisaalta sitä, mitä tutkimusaineisto ei sisältänyt. Hän meni nimittäin tammikuussa v. 1861 kihloihin Emilia Sofia Nybergin kanssa. Riemastuksissaan hän kirjoittaa vanhemmilleen:[44] "En ollenkaan käsitä, kuinka sydämeni voi kestää niin paljon onnea halkeamatta! Onni oli ajatus, josta vuosien kuluessa olin yhä enemmän vieraantunut. Ankara velvollisuuden täyttäminen ja siitä johtuva rauha, se oli onni, minkä olin asettanut päämääräkseni. Ja nyt tämä riemun ylenpalttisuus!" Suunnitellen omaa kotia, josta piti tulla yksinkertainen, sillä laajan seurapiirin ylläpitämiseen heillä ei ollut halua eikä varoja, viettivät kihlautuneet hilpeästi joutohetkensä yhdessä.

Tätä onnea ja samalla myös Krohnin työtekoa häiritsi kuitenkin ikävä seikka. Liikarasitus ja taipumus mietiskelyyn oli heikentänyt Krohnin hermoja siinä määrin, että hän usein parin tahi kolmen tunnin työskentelystä uupui ja sai päänsärkyä. Myöskin suuremmissa seuroissa olo rasitti häntä ja hän valitti tulleensa ärtyisäksi. Mutta kun alakuloisuus ja lamautuminen yritti saamaan vallan, voitti hän sen usein ajattelemalla, että semmoinen on kiittämättömyyttä Jumalaa kohtaan, joka oli suonut hänelle niin paljon hyvää. Terveytensä hoitamiseksi hän jätti pois koulutunnit ja harjoitti voimistelua. Kesäksi (1861) hän aikoi mennä voimistumaan Suursaarelle, mutta isä kehoitti menemään Marstrandiin. Ruotsissa käynti olikin Krohnille mieleen, sillä sieltä hän toivoi saavansa aineistoa väitöskirjaansa varten. Matka tuli myös tehdyksi ja ulotettiin Saksaan asti, jossa Krohn nautti hoitoa Homburgin kylpylaitoksessa. Tulos oli hyvä. Syksyllä oli terveys taas korjautunut ja työ sujui hyvää vauhtia.

Yleisiä asioita seurasi Krohn työnsä ohella tarkasti kuten ennenkin. Kirjeissään vanhemmilleen hän selittelee v. 1862 kokoon kutsuttavan n.s. Tammikuun valiokunnan laittomuutta, iloitsee siitä, että venäjänkielen pakollinen opiskelu kouluissa on poistettu, ja ihailee keisari Aleksanterin vapaamielisyyttä. "Jumala suokoon vain meidän pitää Aleksanterimme hyvin kauan, niin voi Suomen kansa kehittyä niin pitkälle, ett'ei mikään hallitsija enää voi pysähdyttää sen edistystä."[45] Hän kiinnittää vanhempiensa huomiota siihen, miten kansa on valistustyön avulla saatu kohoamaan. Hänelle itselleen omasta kohdastaan on suomenkielen asia edelleen kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä. Hallituksen ymmärtämättömyys tässä suhteessa kiukustuttaa häntä. Vaikka kaikki kiista, yksinpä kielikiistakin, oli vasten hänen luonnettaan, antautuu hän toisinaan julkiseen polemiikkiinkin aatteittensa puolesta. Sisar Emilie tuottaa hänelle suuren ilon kirjoittamalla hänelle suomenkielisen kirjeen, joka osoittaa todellista perehtymistä suomenkieleen. Morsiankin, jonka äidinkieli oli ruotsi, oli Pietarissa sukulaistensa luona oleskellessaan Kaarlo Slöörin johdolla niin edistynyt suomenkielessä, että pyysi Krohnia kirjoittamaan kirjeensä suomeasi. Tämä suuremmoinen esimerkki antoi Krohnille aihetta muutamia vuosia myöhemmin kirjoittaa Jaakko Länkelälle: "Kuule, mitenkäs jos rupeaisit morsiamelles kirjoittaa Suomeksi; minä rupesin ulkomailla ollessani ja näen että hän sillä tavoin paraten on oppinut. Alussa hänen täytyi istua sanakirja kädessä, mutta lopulla ei sitä sano paljon tarvinneensa. Välttämättömäksi katson, että meidän Suomalaisten perheet tulevat ihan suomalaisiksi; siinä ei saa olla veltto. Ja sinun morsiames kuuluu olevan jotenkin hyvä Suomalainen, niin ett'ei siinä voi tulla sinnepäinkään niin suurta haittaa kuin minun tyttöiselleni. Ajattele tuota tarkoin."[46]

Vaikka Krohn pysytteli kokonaan syrjässä julkisesta ja erityisesti valtiollisesta elämästä, pelkäsi hänen varovainen, Venäjän oloja nähnyt isänsä kuitenkin, että Krohn ottamalla osaa mielenosoituksiin tahi muulla varomattomalla esiintymisellä panisi tulevaisuutensa vaaranalaiseksi. Tämän johdosta kirjoitti Krohn vanhemmilleen toukokuun 3 päivänä 1861: "Te olette luullakseni ainoat ihmiset, jotka pitävät minua yltiöpäänä, sillä muuten on minulla pikemminkin se maine, että olen liian varovainen ja konservatiivinen. Mutta jos vain isänmaan vapaus joutuu vaaraan, niin ei minua, niin toivon, mikään neuvo eikä mikään ajatus tulevasta asemastani ja perheonnestani tule pidättämään tekemästä, mitä velvollisuus vaatii; sillä onhan lähinnä Jumalaa isänmaa korkeinta, minkä puolesta on uhrattava kaikki muu."

Kun varoitukset taas uudistuivat sen johdosta, että Krohnin "Kirje Joulukuulta" "Mehiläisessä" 1861 vanhempien mielestä oli vaarallinen, kirjoitti Krohn vanhemmilleen helmikuun 8 päivänä 1862, ett'ei julkisesta arvostelusta ole mitään vaaraa eikä asianomainen siitä edes voi vihoitella, jos vain kirjoitus on perusteltu ja tyyni. Hän jatkaa: "Ja jos, rakas isä, välttämättömän, joskin epämieluisen totuuden lausuminen todella olisikin vaarallista, niin voitko sinä, isä, kristittynä ja miehenä minua tosissasi neuvoa raukkamaisesti vaikenemaan? Että totuuden ja oikeuden puolesta taistelijat eivät aina saa kulkea ruusuilla, sen ennusti jo Vapahtajamme sanoessaan: 'Autuaita ovat ne, joita oikeamielisyyden tähden vainotaan, sillä heidän on taivaan valtakunta'. Ja olisiko koskaan mitään suurta maailmassa tapahtunut, jos ihmiskunnan sankarit olisivat vavisseet, jos Luther olisi pelännyt mahtavaa paavia? Mutta minä häpeän mainitessani näin suuria esikuvia. Täytyyhän halvimmankin velvollisuuttaan täyttäessään usein panna vaaraan terveytensä ja henkensäkin. Saako sotamies väistyä taistelusta sentähden, että hänen vaimonsa kenties voi jäädä leskeksi? Saako lääkäri jäädä kotiin sen vuoksi, että hänen vaimollaan ilman häntä on ikävä? Ei, isä, et voi tosissasi tarkoittaa, että minä, kun todella velvollisuuden täyttäminen on kysymyksessä, jättäisin tämän velvollisuuden täyttämättä sen takia, että siitä mahdollisesti seuraa jokin, tulevalle perheonnelleni vahingollinen seikka. Sinä tarkoitat kaiketi vain sitä, että minulla tässä ei ollut velvollisuutta." Sen jälkeen Krohn selittää "Mehiläisen" toimitustyötä koskevia asianhaaroja, jotka tekivät, että hänen esiintymiseensä oli syytä ja että hänen velvollisuutensa oli asioita arvostellessaan seurata vilpitöntä ja varmaa vakaumustaan. Senaatti on niin umpisokea, että oli oikein ja kohtuullista kohdistaa arvostelu siihenkin. Velvollisuuden täyttämisessä ei voinut, ottaa huomioon edes sitäkään, että se vei aikaa varsinaiselta päätyöltä.

Tämä pitkä ote kirjeestä on saanut tässä sijansa Krohnia kuvaavana. Uskollisuus omille periaatteille ja pelkäämättömyys olivat hänelle ominaisia läpi elämän.