Esiintymisellään "Mansikkain ja Mustikkain" II osassa Krohn sai heti ensi iskulla huomatun aseman kirjallisuudessamme. "Sukeltajan" kautta saavutettu huomio oli vain valmistusta tähän. Kuitenkin oli Krohn jo ennen "Mansikkain ja Mustikkain" II osan ilmestymistä kirjallisissa piireissä niin huomattu henkilö, että hänet pyydettiin suomenkielisen proloogin sepittäjäksi Helsingin uuden teaatteritalon vihkiäisiin syksyllä 1860 sen jälkeen kuin Ahlqvist oli siitä kieltäytynyt. Tämmöinen luottamuksen osoitus oli nuorelle runoilijalle epäilemättä mieleen, vaikka tehtävä hiukan peloittikin ja hän ensin pani vastaan. Sen perusteella, mitä tähän asti olemme Krohnista nähneet, voimme täydellisesti uskoa, että päävaikuttimena hänen suostumukseensa oli, kuten hän itse sanoo,[40] pelko että vastustajien puolelta olisi ivattu sitä puuttuvan kyvyn todisteena, jos suomalainen aines ei olisi ollut edustettuna tässä tilaisuudessa. Runotar oli tällä kertaa hieman vastahakoinen, mutta tehtävä tuli kuitenkin suoritetuksi täysin tarkoitustaan vastaavalla tavalla. Runo "Helsingin teaterin vihkiäisissä" on alkujaan suunniteltu draamalliseen muotoon, mutta oli sitten, kun sen esittämisestä näyttämöllä ei tullut mitään, muodosteltava toisenlaiseksi.

Myöskin "Vänrikki Stoolin tarinain" suomentamista ajatteli Krohn jo näihin aikoihin.[41] Vuosia meni, ennenkuin asia toteutui, mutta Krohnin innostus siihen pysyi vireillä koko ajan.

Vuosi 1860 ja vielä kevätlukukausi 1861 oli ahkeraa runotarten palvelemista eli "laiskurin työtä", kuten Krohn kirjeessään Slöörille sitä nimittää. Niinpä kertyikin vuoden 1861 lopulla ilmestyneeseen "Mansikkain ja Mustikkain" III osaan melkoinen määrä Krohnin kynästä lähtenyttä avustusta. Hän julkaisi siinä kuusi muodostelmaa kuningas Taavetin psalmeista (Ps. 1, 12, 19, 23, 42 ja 139) sekä seuraavat runot ja runosuomennokset: "Ossianin laulu auringolle", "Kultain ja miekkain", "Lorelei", "Suomalainen maamme ruotsalaiselle", "Runoniekan sydän", "Sotamiesten laulu", "Varotus", "Varotus tytöille", "Kaste ja kyynel", "Laulu Anakreonin tapaan", "Neidon rukous", "Suurelle herralle", "Neuvo", "Elämän menot", "Kova rangaistus", "Yhteen kasvaneet koivut", "Nuoruuttaan surija", "Kultaa odottaessa" ja "Pohjolan valkeneminen".

Yksi poikkeus ohjeeksi omaksutusta periaatteesta ansaitsee tässä mainitsemista sitäkin suuremmalla syyllä kun se liittyy tapahtumaan, jossa Krohnin menettely kuvaa hänen luonnettaan. Kevättalvella 1861 esitti ruotsalainen teaatteriseurue Helsingissä vähäpätöisen ranskalaisen vaudevillen, jolloin siihen kuuluva tanssi esitettiin niin rivosti, että se herätti huomiota. Jotkut ylioppilaat ja maisterit, niiden joukossa Krohn, päättivät tehdä lopun tästä heidän mielestään häpeällisestä esiintymisestä. Heidän ollessaan tässä tarkoituksessa kappaletta seuraamassa olivat näyttelijät tosin varovaisia tanssia esittäessään, mutta kun osa permantoyleisöä mielenosoituksellisesti puhkesi suosionosoituksiin ja vaati tanssia toistettavaksi, alkoi se joukko, johon Krohn kuului, hyssyttää ja viheltää. Kun tanssi siitä huolimatta aiottiin toistaa, tulistui Krohn ja häneltä pääsi puol'ääneen lause: "häpeä Helsingin yleisölle!" Kohta sen jälkeen hän nousi seisomaan ja käänsi selkänsä näyttämöön päin. Tämä esiintyminen herätti paljon paheksumista, mutta tanssin puoltajain tahditon menettely seuraavana näytäntöiltana sai yleisen mielipiteen lopuksi kuitenkin kääntymään mielenosoittajain puolelle. Krohn, joka nyt ensi kertaa elämässään oli joutunut yleisen paheksumisen esineeksi, myönsi kiivastuneensa, mutta katsoi taistelleensa oikean asian puolesta eikä vähääkään peräytynyt kannaltaan silloinkaan kun hänen omat hengenheimolaisensa häntä moittivat. Mielialansa hän tämän tapahtuman johdosta toi ilmi runossa joka vastoin tavallisuutta oli ruotsinkielinen. Sen nimi on "Studentsång" ja se julkaistiin "Helsingfors Tidningar" lehdessä N:o 33 (v. 1861). Runon ydinajatus näkyy säkeistöstä:

Tiga må den fega slafven,
Der det helga kränkes fräckt;
Men vi höje hänmdeglafven,
Sanning ljunge oförtäckt!
Mannaharm,
Manna-arm
Blixtrar mot allt uselt ner.

Tarkoituksenmukaisinta arvatenkin oli sanoa sanottavansa tällä kertaa ruotsiksi. Poikkeustapauksissa Krohn kirjoitti ruotsinkielisiä runoja muulloinkin, etupäässä vain tilapäistä laatua; eikä se ollutkaan ristiriidassa päätöksen kanssa uhrata varsinainen elämäntyö suomenkielisen kirjallisuuden hyväksi.

Vuonna 1862 kirjoitti Krohn runon "Provessori Lönnrotille" tämän erojuhlaan. Seuraavana vuonna ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Näytelmistö-sarjan II osana Krohnin suomennos Theod. Körnerin runonäytelmästä "Die Sühne" nimellä "Syyn sovitus" "Mansikkain ja Mustikkain" IV osassa, joka ilmestyi v. 1863, on Krohnin tuotteita vain viisi "Kuun tarinaa", niistäkin useimmat jo v. 1861 kirjoitettuja. Pieni esipuhe näihin uusiin kuun tarinoihin osoittaa jonkinmoista runoilu-innon lamautumista, sillä sen sävy ei ole ollenkaan sopusoinnussa tämän runollisen teoksen kanssa. Tuotteitten vähälukuisuus osoittaa Krohnin runoilun tällä kertaa tyrehtyneen.

Näin ollen voi sanoa, että Krohnin runollisen tuotannon ensimäinen kausi, joka alkaa vuodesta 1856 ja tuottaa runsaimmat tuloksensa vuosina 1860 ja 1861, on katsottava päättyneeksi vuonna 1862. Syynä tähän olivat monenlaiset työt sekä heikontunut terveys.

* * * * *

Tässä yhteydessä on mainittava pari toteuttamatta jäänyttä kirjallista suunnitelmaa, jotka kuuluvat Krohnin ensimäiseen runoilukauteen. Kirjeestä Slöörille huhtikuun 17 p. 1861 näkyy, että Krohn suunnitteli näytelmää, jonka päähenkilönä olisi Klaus Fleming.[42] Hiukan myöhemmin hän suunnitteli toista näytelmää, "Ritvalan helka", johon lyhyt, lyijykynällä kirjoitettu luonnos on Krohnin käsikirjoitusten joukossa. Suunnitelma muistuttaa hiukan hänen sittemmin kirjoittamaansa novellia "Viimeinen rekryytin-otto Viipurin läänissä" ja on voinut vaikuttaa siihen. Muutamat kielelliset omituisuudet, kuten: "nyljetään", "sängittää hänellä ei käyneen kenenkään" j.m.s., osoittavat vielä vakiintumatonta kielitaitoa.[43]