Runoilijain surut ovat hedelmällisiä, sanotaan. Näyttää todellakin siltä kuin pitäisi runoilijan kulkea suurten kärsimysten kautta korkeimpiin saavutuksiinsa. Runoilunsa ensimäisen kauden aikana Krohn katsoi vastoinkäymisten kasvattaneen hänessä vakavampaa mieltä ja suurempaa nöyryyttä. Nyt olivat koettelemukset suuremmat, mutta myös seurauksiltaan hedelmällisemmät. Suru, joka ajoittain vei aivan epätoivon rajoille, syvensi tunne-elämää ja kasvatti voimakkaaksi Krohnissa aina ilmenneen vakavan uskonnollisuuden. Nöyrä alistuminen Jumalan tahtoon ja kiitollisuus siitä hyvyydestä, jota Kaikkivaltias kurittaessaankin osoitti, määräsivät runoilijan mielensuunnan. Ilman ankaria sisällisiä taisteluja ei tämä luottamus Jumalaan suinkaan ollut saavutettavissa. Sen osoittavat kirjeet vanhemmille. "Mikä demoonin valta ahdistaa sieluani ja mikä siinä on kuvittelua, mikä totta?" — kirjoittaa Krohn marraskuun 19 päivänä 1868 Montreux'sta. — "Toisinaan tutkin kulunutta elämääni ja mietin, minkä vikojeni tähden Jumala on pannut päälleni niin kauhean, tekisi usein mieleni sanoa julman rangaistuksen. Mutta toisinaan alan jo huomata, mitä Kaikkivaltias, Armosta rikas, tällä raskaalla kurituksella tarkoittaa. Tarkoitus lienee, että minun on lakattava välittämästä siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat ja turvauduttava kokonaan Häneen, vain Häneen. Kuinka monta kertaa jo, kun olin aivan tuskastunut ja epätoivoinen, olenkaan antanut itseni kokonaan Hänen käsiinsä ja ajatellut: Sinä Sydäntentuntija tunnet sydämeni kaikki sopet ja tiedät, että tässä suhteessa ei siinä koskaan ole ollut pahaa ajatusta. Ethän sinä tahdo minun turmiotani. Ja silloin olen aina ollut jonkun aikaa rauhallinen. Mutta ei ole aina helppo löytää armokättä ja tarttua siihen, kun sielussa on myrskyä ja pimeyttä."
Rukous ja työ olivat parhaat voiman lähteet näinä vaikeina aikoina, jolloin synkkämielisyyden puuskat Krohnissa ajoittain olivat sangen huolestuttavaa laatua. Kolmanneksi lohduttajaksi ilmestyi pian runotar, tuo kaivattu ja kauan loitommalla pysytellyt. Kävelyt metsissä Wiesbadenin ympäristöissä ja sittemmin Sveitsiin siirryttyä kiipeilyt vuorilla tekivät runoilijalle hyvää. Marraskuun 6 päivänä 1868 hän kirjoittaa vanhemmilleen Wiesbadenista: "Virolaisilla on vanha taikausko, että kaikki kivut voidaan manata puihin ja että tuulen jumalatar heti kiiruhtaa lieventäville henkäyksilleen sinne, missä ilmaan on tuotu haava- tahi muuta sairasta. Tämä syväaatteinen taikausko on osoittautunut todeksi minuunkin nähden. Olen pari kertaa tuonut metsästä tuomisia[57] pikku runojen muodossa. Yksi niistä on alkuna suunniteltuun pikku vihkoon lasten lauluja ja kertomuksia, jotka kenties saan valmiiksi jouluksi. Siinä tapauksessa lähetän käsikirjoituksen Viipuriin Emilien lapsille. Muutenkin olen harjoittanut jonkun verran runollista allotriaa vakavien töitten lomassa. Olen nimittäin suomentanut Schillerin Kampf mit dem Drachen ja — katso, se oli varsin hyvä. Lähetän sen avustuksena Kuukauslehteen, josta saatte sen nähdä.[58] — — — Kunpa vain saisin tehdä enemmän työtä!"
Montreux'sta marraskuun 19 päivänä 1868 lähetetyn kirjeen mukana seurasi kuusi runoa, nimittäin: 1) "Rantakalliolla keväällä"; 2) "Tottelemattomat jäsenet"; 3) "Puu syksyllä"; 4) "Koivu Etelässä"; 5) "Armahalleni"; 6) "Kukkasten kanssa lahjaksi". — Itse kirjeessä sanotaan: "Myös suloinen runotar on usein vieraillut luonani. Mitä, jos tämä murheen aika saisi taas uuden laulunlähteen sydämessäni kuohumaan! Mikä autuus! Silloin olisi mieleni kuin äidin, joka heti lapsensa synnyttyä unhoittaa kaikki kokemansa tuskat. Lähetän tämän mukana kuusi pikku runoa. Kaikki eivät kuitenkaan ole syntyneet Wiesbadenissa, vaan olen ennestään puolivalmiita täällä vain valmistanut. Niin ensimäisen, jonka alun Ottilie varmaan muistaa. Aate tuli mieleeni, kun pitkän nälkätalven jälkeen taas näin Tähtitornin vuorelta ensimäisen vesiviirun. N:o 2 on jo kosinta-ajaltani 1860, mutta jäänyt silloin keskeneräiseksi. N:o 5 niinikään silloin kirjoitettu ruotsinkielellä puolivalmiiksi. Muut kolme ovat kokonaan Wiesbadenin kaupunki- tahi oikeammin sanoen metsänlapsia. Ensimäinen kuuluu aikaisemmin mainitsemaani lastenkirjaan; Emilie voisi piirtää sievän kuvan erityisesti siihen. Toinen syntyi, kun näin pari surkeata, vaivaista koivua Nerobergillä. — — — Emilielle olkoon sanottuna, että romaani saa vähitellen yhä selvemmät ääriviivat. Kenpä tietää, eikö lapsukainen kevääseen mennessä jo sietäne päivän valoa. Voinen toivoa, että ihana luonto täällä on edistävä asiaa." Vähän myöhemmin, tammikuun 7 p:nä, Krohn kirjoittaa Kaarlo Slöörille: "Virolainen romaani muodostuu myöskin vähitellen pääpiirteiltään, vaan ei ole vielä siksi kypsynyt, että tohtisin ruveta kirjoittamaan. Synnytettyä lasta, vaikka ei oliskaan muuta kuin keskonen, ei hennoisi viskata pois. Paras antaa sen vielä kasvaa." Mutta Wiesbadenista huhtik. 20 p. 1869 Slöörille kirjoitetussa kirjeessä hän jo epäilee romaanin valmistumista kirjoittaen siitä: "Mitä romaaniini tulee, olen sitä kyllä aika ajalta ajatellut, vaan eipä siitä eheää tahdo tulla. Saa nähdä, tulleeko kesä minulle myötyisämmäksi sen puolesta. Minä epäilen, voinenko pitempää kertomusta saada soveltumaan yhteen. Andersenin romaanit ovat juuri peloittavaisena esikuvana minulle, mihin joudutaan, jos pienistä kuvapalasista, joiden rakentamiseen Luoja on lahjan suonut, uskalletaan panna kokoon suurempia. Se tulee kuitenkin repaleiseksi. Mutta koettaa aion kuitenkin; ehkä työ tekijäänsä neuvoo." Muista kirjallisista töistä Krohn vielä mainitsee haluavansa Montreux'ssa tapahtumapaikka silmien edessä käydä rohkeasti käsiksi Byronin "Chillonin vangin" suomentamiseen.
Joulukuun puolivälissä sanoo Krohn runosuonensa vuotavan niin vuolaana, että hän ei pitkiin aikoihin enää ollut uskonut semmoista mahdolliseksi. "Syntyy melkein aina runo joka päivää kohti. Niitä tulisi vielä tiheämpäänkin, jos en pelkäisi liiaksi ponnistavani voimiani." Sisar Emilielle hän lähettää kahdeksan runoa joululahjaksi sillä ehdolla, että tämä valmistaa niistä kopion äidille. Isälleen, joka ei pysty alkuperäisestä suomalaisesta runosta nauttimaan, hän valmistaa niistä runomittaisia saksannoksia. Nähtävästi ovat nuo kahdeksan Emilielle lähetettyä runoa seuraavat: "Luettuani 'Säkenien' toisen parven", "Komeaa hautakiveä nähdessä", "L'Isle de la paix", "Clarensin hautausmaalla", "Lempi ja Lempo", "Myrskyn ajalla Genève-järven rannalla", "Karkuri" ja "Vakoja". Viimeksi mainittuun runoon Krohn sanoo saaneensa aiheen eräästä "Gartenlauben" numerosta.
"Karkurista", josta laatimaansa saksannokseen Krohn ei ollut tyytyväinen, sanotaan eräässä kirjeessä, jonka alku on kadonnut, mutta joka ilmeisesti on seurannut sisar Emilielle joululahjaksi lähetettyjä runoja: "Varmaan olet sinäkin monesti lukenut sanomalehdistä syvää sääliä tuntien noista onnettomista rikollisista, jotka ikävän ajamina läpi tuhansien vaarojen ja vaivojen etsivät tiensä kotimaahan nähdäkseen vielä kerran rakkaan isänkodin. Semmoistahan on meillä tapahtunut melkein joka vuosi ja se on aina minua syvästi liikuttanut."[59]
Samassa kirjeessä kuvailee Krohn runoiluansa Sveitsissä seuraavasti: "Kävelyillä olen enimmäkseen yksin, paljon lian takia housut saappaanvarsiin pistettyinä ja vuorelle nousun takia vuorivuohen sarvella varustettu sauva kädessä. Näin menen runonpyydystykselle ja tätä riistaa näyttää vuorilla olevan vielä enemmän kuin vuorikauriita. Komeata ja kohottavaa on todellakin seisoa korkealla ihmistelmeen yläpuolella yksinäisellä kallionkielekkeellä ja katsella alas, missä kaikki näyttää niin pienen pieneltä kuin lelulaatikossa. Kun ajoin takaa Karkuria, nousin korkealle, niin että näin lumipeitteiset huiput aivan lähelläni. Paperia ja lyijykynän olin sillä kertaa varovaisuuden vuoksi ottanut mukaani, koska tunsin, että jotakin pitempää pyrki ilmoille, mitä en voisi pitää muistissani. Tavan takaa istahdin aina puun rungolle ja kirjoitin paperille pari valmista säkeistöä. Puunhakkaajat siellä ylhäällä mahtoivat luulla minua maalariksi."
Samaan tapaan kuin vanhemmilleen kertoo Krohn toimistaan myös ystävälleen Kaarlo Slöörille. Slöör oli lähettänyt Krohnille Oksasen "Säkenien" toisen parven heti niiden ilmestyttyä. Tämän runokokoelman luettuaan Krohn Montreux'ssa marraskuun 29 päivänä 1868 kirjoitti runon "Luettuani 'Säkenien' toisen parven" ja lähetti sen samana päivänä päivätyn kirjeen mukana Slöörille. Kirjeessä sanoo hän m.m.: "Kiitoksia tuhansia sydämellisiä siitä, että Säkenet lähetit tänne. Myötäseuraavasta runosta näet, mitä niitä lukiessani tunsin. Kuinka selvästi ilmauvat niissä Ahlqvist paran taistelut, taistelunsa hänen 'perkeleensä ja enkelinsä' välillä. Jumalan kiitos, että jälkimmäinen näkyy voitolle pääsneen ja suokoon hänelle Herra voimaa, että hän jaksaisi pysyä rauhan ja sovinnon tiellä. Mutta siihen pitääkin jokaisen meistä olla hänelle avullisina niin paljo kuin mahdollista, lempeällä, lepyllisellä kohtelulla. Vie, ole niin hyvä hänelle runoni ja sano hänelle puolestani sydämelliset terveiset. Myös voit runon, jos tahdot, panna lehteesi tai Kuukausilehteen.[60] — Minussakin on tämä syksy uudestaan aukaisnut runohettehen, luultavasti ovat sen surun ja ikävän vedet paisuttaneet. Osaksi olen täydistänyt ennen kesken jääneitä kappaleita, osaksi tehnyt ihan uudet. Näytteeksi lähetän sinulle muutamat, sillä ehdolla kuitenkin, ett'et niitä mihinkään painata etkä näytä muille kuin likeisimmille ystäville. Sillä minä tahtoisin, jos Jumala siihen apunsa suopi, seuraavan vuoden jouluksi myös antaa ulos runovihkosen ja siksi niiden pitäisi vereksinä pysyä."
Kirjeen mukana lähetti Krohn runot "Armahalleni", josta huomautetaan: "kirjoitettu ruotsiksi v. 1861, vaan ei valmistettu", "Koivu etelässä" (nähdessä Wiesbadenissa muutamia surkastuneita koivuja) ja "Rantakalliolla keväällä nälkätalven perästä" (keväällä kesken jäänyt).
Tammikuun 7 päivänä 1869 kirjoittaa Krohn Slöörille Montreux'sta: "Kävelyiltäni tuon jokseenkin usein tuomisia kotiin, nimittäin runoelmia. Myrskyt, jotka ovat sydäntäni tänä syksynä mylleröittäneet, ihmeen ihana luonto täällä ynnä viimeinkin tuo kultainen joutilaisuus kaikista määrähetkisistä töistä ovat yhdessä vielä kerran puhkaisseet karstakuoren, joka runosuoneni oli tukahduttanut. Nyt en pelkää enää Vaarasen synkkää kohtaloa. Hulluus on minussa Tegnérin sanoilla puhuen saanut miedomman muodon ja puhjennut runoudeksi. Kestäköön se tauti nyt kaiken ikäni. Kyllä olet oikeassa, veikko kulta, kun sanot minun siksi juuri olevan luodun. Sen minäkin tunnen nyt paremmin kuin koskaan muulloin. Varsinkin on Karkuri, jota minä käskin Berndt lankoni näyttää Sinulle, kiihoittanut toivoni ja samassa vahvistanut voimani korkeammalle kuin tähän asti pyrkimään. Balladi ja suurempi kertomaruno, ne, näen, ovat oikea alani. En ole luotu laulajaksi, vaan maalariksi. — En tiedä luvata kuitenkaan mitään novellia Seuralle, sillä tätä nykyä ainakin pyrkivät kaikki tämmöiset aineet runomuotoon, joka tietysti on parempi, vaan ei novellikirjastoon kelpaava. Par'aikaa pyörii päässäni Saara Simonen Rautalammilla ja Teidän kesäidyllinne hänen kanssaan. Mutta aine näkyy tahtovan muodostua tragediaksi. Se olisi jo kirjoitettu, jos vaan olisi oikean sopivan runomitan siksi löytänyt. Kuusmittaa on kovin vaikea suomeksi kirjoittaa enkä juttuani tahtoisi kovin pitkäksi, niin kuin se mitta vaatisi. Ehkä panen eri tapaukset, eri mittoihin niinkuin juuri Tennyson runoelmissa olen esimerkin lukenut. — — — Koskiselle, jota minä myös hänen lempeästä kirjeestään kiitän, voit sanoa, että pari uusista runoistani juuri ovat lapsikirjan alkua, niihin myös aion suorasanaisia kappaleita sekaan panna. Hyvä olis, jos sitten Alexandra Såltin Frosterus piirtäisi niihin tarpeelliset kuvat. Jouluksi näen mä on Topelius taas kirjoittanut värsyt yhteen Pletschin kuvakirjaan. Mikä se lienee? Siitä voit kirjoittaa. Niitä on täällä koko joukko saatavana. Ehkä joku voisi jonkun toimittaa suomalaisilla sanoilla. Mutta suomen kieliopin toimittamiseen saksalaisten tarpeeksi en rupea, sen voit vakuuttaa hänelle. Uuk agathon polykoiraniee sanoo Homerus s.o. ei voi kaikkein koirana olla. Toisten pitää profeteerata, toisten kielillä puhua. — — — Kuukauslehdelle lähetän pian Schillerin Fridolin'in, joka jo on enemmän kuin puolekseen käännetty. — — —"
Kirjoittaessaan Slöörille Wiesbadenista huhtikuun 20 p. 1869 virolaisromaaninsa epäonnistumisesta Krohn jatkaa: "Lyyrillistä olen sitä vastoin aina silloin tällöin lirittänyt. Niitä on jo pari tusinaa yhteensä ja täällä Wiesbadenissa, kun toivottavasti pian lämpenevä ilma taas sallii aamukävelyni, toivon sikiöitteni luvun vielä karttuvan." — Kirjeen mukana seurasi näytteeksi runo "Ainoa hetki".