Leikillisyyttä, joka on tarkoitettukin vetämään lukijan suun hymyyn, kohtaamme m.m. runoissa "Laiskuuden ylistys", "L'Isle de la paix", "Lempi ja Lempo", "Komea hautakivi" ja "Suurisuiselle ystävälle". Kaksi viimeksimainittua lienee katsottava yrityksiksi sepittää kompia. Ne osoittavat selvästi, että ivailu oli aivan mahdoton Krohnin luonteelle. Hän ei saa itsestään irti purevaa satiiria kuten Ahlqvist. Krohnin leikinlasku on hyvänsävyisää, leppoisaa, porvarillista "gemyytlisyyttä". Se lisää usein hänen lemmenrunojensakin viehätystä.
Lahjoistaan liikoja luulematta Krohn teki voitavansa edistääkseen suomenkielisen taiderunouden luomista. Rajoituksistaan huolimatta hän tuli tehneeksi perustavaa työtä suomalaisen runokielen ja runomuodon kehittäjänä. Ahlqvist oli jo ennen häntä suorittanut raskaimman muokkaustyön: vakaannuttanut runomittateorian[104] ja tehnyt merkittäviä käytännöllisiä kokeita. Krohn laajensi asteikkoa, rikastutti ja kevensi muotoa. Näistä kahdesta runoilijasta on sanottu: "Oksasella sanat putoilevat yksikseen ja verkkaan kuin moukarin iskut; hänen runoilemisensa on vuorenlouhijan vaivalloista työtä. Suoniolla runomitta juoksee helpommin ja keveämmin. Hän on ensimäinen, jolla on lyyrillisesti soivat säkeet ja hän hallitsee monimutkaisia runomittoja."[105]
Ahlqvist oli runoseppo, joka tekemällä teki runojaan, alinomaa niitä muutellen ja korjaillen.[106] Krohnin runoja on, niiden aatteellisen luonteen ja ajattelulle annetun suuren osuuden takia, usein myös sanottu tekemällä tehdyiksi. Mutta Krohn tuotti, kuten lukuisat tapaukset todistavat,[107] verrattain helposti ja nopeasti eikä sittemmin enää sanottavasti hionut tuotteitaan. Olihan tosin hetkiä, jolloin runonteko kävi hitaammin ja jolloin runoilija oli jännittyneenä sekä epätietoinen tuloksesta, mutta sehän on tavallinen ilmiö ja riippuu tilapäisistä tekijöistä, kuten väsymyksestä, siitä, niihin asti piilotajunnassa tapahtuva mielikuvien yhtyminen runoiluhetkellä on edistynyt j.n.e. Kieltämättömäksi tosiasiaksi jää, että Krohn kuuluu improvisoiviin, kevyesti tuottaviin runoilijoihin.
Ahlqvist vetäytyi toisista suomenmielisistä erilleen, koska hänen mielestään "uskollinen ja hiljainen työnteko paraiten sujuu, kuin sitä tekee yksinänsä ja oman vakuutuksensa mukaan". Krohn sitävastoin, joka sekä ihmisenä että runoilijana oli joustavampi luonne kuin Ahlqvist ja vapaa kaikesta kulmikkuudesta, sopi hyvin yhteistyöhön hengenheimolaistensa kanssa. Työntekijänä Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa, kuvalehtien julkaisijana ja liikkuvana, pirteänä toimihenkilönä monissa suomenmielisten puuhissa Krohn joutui kosketuksiin melkein kaikkien suomalaisuuden ja nimenomaan suomenkielisen kirjallisuuden hyväksi työskentelevien kanssa. Hänestä tuli kirjallisella alalla keskeinen henkilö, varsinkin nuorten opastaja ja esilleauttaja. Siinä on myös yksi tärkeä puoli hänen vaikutustaan suomalaisen kirjallisuuden hyväksi.
Krohn kuului siihen suomenmielisten ryhmään, jota Ahlqvist nimitti "Santta Yrjänän lippukunnaksi". Läheinen ystävyys Yrjö-Koskisen kanssa epäilemättä jätti jälkiä Krohnin kirjailijatoimintaan. Koskisen ilmeiset runoilijalahjat olivat jääneet kehittämättä, mutta ankarana arvostelijana hän vaikutti suorastaan Krohnin runoiluunkin. Työaloja viittoen, suomenmielisten taistelua käytännöllisesti johtaen tuli Yrjö-Koskinen paljon vaikuttaneeksi Krohniin. Mutta puoluekiistoista pysyi Krohn erillään, niinkuin niistä pysytteli loitolla myös Ahlqvist. Tässä nuo kaksi luonteiltaan aivan erilaista runoilijaa osoittavat yhtäläisyyttä. Yhtäläinen on pääasiassa heidän katsomuksensa muutenkin, yhtäläinen aihepiiri heidän runoudessaan. Runoilu oli kummallekin heistä yhtä paljon "kielellinen yritys" kuin pakko toteuttaa taiteellista luomistarvetta. Ahlqvistin ja Krohnin luonteiden ja kykyjen rinnastaminen, johon etempänä vielä saamme tilaisuuden palata, on omiansa valaisemaan kummankin runoilun laatua ja heidän aikakautensa suomalaista sivistyselämää.
Ahlqvistin ja Yrjö-Koskisen lisäksi on Krohnin kirjallisista aikalaisista mainittava vielä Aleksis Kivi. Niin kokonaan erilainen kuin muiden kolmen on kuitenkin Kiven luonne, kehitys ja ilmiömäinen runoilijakyky, että asettamalla hänet Krohnin rinnalle emme saa juuri mitään lisää Krohnin runoilijamuotokuvaan.
Krohnin runoilijaluonteen pääpiirteet on edellä koetettu esittää semmoisina kuin ne käyvät selville hänen persoonallisista ominaisuuksistaan ja hänen kirjallisesta tuotannostaan. Hän ei ollut mikään ihmissielun syvyyksiä mittaileva etsijä eikä esteettinen kauneudenpalvoja. Hän oli ennen kaikkea perittyjen aatteiden mies ja mieterunoilija, jopa sillä uhallakin, että runot sen kautta eivät aina olisikaan "estetikin sääntöin mukaiset". Krohnissa sai suomalainen kirjallisuus omalaatuisen kirjailijapersoonallisuuden, sympaattisen ja läpeensä kirjallisesti viljellyn. "Suonion runouden kulturoitu henki oli omiansa hänen aikakaudelleen todistamaan, että suomenkielinen kirjallisuus ei ollut ainoastaan rahvaan kirjallisuutta, vaan että sivistyneetkin siitä voivat nauttia."[108] Siinä on Krohnin historiallinen merkitys runoilijana. Mitä uutta hän on tuonut kirjallisuuteemme, sen lausuu Eino Leino seuraavasti: "Suonion mukana tulee suomenkieliseen kirjallisuuteen jälleen eräs uusi aines: kristillinen, kansaa kasvattava ja kansaa valistava, vakaumuksellinen ja jonkun verran hentomielinen isänmaallisuus."[109] Vaikka tämä lausunto kaipaakin hieman tarkistamista — onhan kansaa kasvattava ja valistava pyrkimys ilmeinen jo Juteinin runoudessa — niin se kuitenkin pääasiassa ilmaisee oikein sen yleisvaikutuksen, jonka Krohnin runoudesta saa.
Runoudessaan toi Krohn ilmi parhaat pyrkimyksensä ja tunteensa niin vakuuttavasti ja vilpittömästi, että hänen runojensa kokoelman motoksi sopisivat Rückertin säkeet:
Nichts geschrieben steht darinnen,
Was nicht aus dem Herzen kam.