Tämmöinen uskonnollisuus selittää sen, että Krohn oli optimisti ja pysyi semmoisena. Hänen uskonsa hyvän ja oikean voittoon ei horjunut. Hänelle itselleen antoi näin saavutettu uskonnollinen elämä voimaa kestämään koviakin elämän vaiheita. Sen todistavat ne kolmannen runoilukauden tuotteet, jotka suru on synnyttänyt. Uskonnollinen katsomus ja mieliala on entinen, luottamus Jumalaan nyt, kun usko on kestänyt vielä uuden koetuksen, ehkä vielä vankempi kuin ennen, nöyryys entistä suurempi, sillä ihmisen oma voima ei riitä mihinkään, mutta Jumalan armo ja rakkaus on rajaton ("Ijankaikkinen autuus").
Sanoilla isänmaallisuus ja uskonnollisuus voimme siis kuvata Krohnin runouden kahta huomattavaa puolta, jotka johtuvat Krohnin oman luonteen olennaisista piirteistä. Kolmaskin Krohnin runoilijaluonteelle karakteristinen piirre on jo tullut mainituksi: hän on lyyrikko. Hänen hetkellinen viehättymisensä ballaadin muotoon ei puhu sitä tosiasiaa vastaan, että hän on kauttaaltaan lyyrillinen runoilijaluonne. Mutta hänen alaansa ei kuitenkaan kuulu se, mikä on hämärää, selittämätöntä, aavisteltavaa, "haamuntapaista". Häntä on sanottava puhtaaksi lyyrikoksi etupäässä sen takia, ett'ei hän ole tuottanut mitään huomattavaa eepillisen eikä draamallisen runouden alalla. Hänen rajoituksensa lyyrikkonakin taas johtuu siitä, että hän runoilijana useinkaan ei kykene tuomaan esille ja lukijaansa siirtämään välitöntä tunnetta, koska hän on runoillessaan turvautunut etupäässä ajatuskykyynsä, jota kylläkin ohjaa hyvä maku. Tästä voimme tulla vakuutetuksi tarkastamalla edelleen hänen runojensa aihepiiriä ja aiheitten käsittelyä.
Lyyrikon tuotannossa tavallisesti on keskeisenä aiheena rakkaus. Krohninkin runoudessa esiintyy tämä aihe. Mieluimmin hän käyttää siitä nimitystä lempi, — sanaa, jonka tunnearvo ja merkitys eivät enää ole aivan samat kuin hänen aikanaan. Somissa, soivissa pikku runoissa saa Krohn jo ensimäisellä tuotantokaudellaan taitavasti esille puhtaan nuoren lemmen tunteen. Semmoisia runoja ovat esim. "Lemmen aamu", "Iltaselle",[95] "Sydämelle" ja mukaelma "Neidon tunnustus". Nämä pikku runot ovat vailla intohimoa, syvällisyyttä ja alkuperäisyyttäkin. Ne vaikuttavat kovin ylimalkaisilta ja pintapuolisilta, ajattelemalla tehdyiltä, jonkun verran naiveiltakin, mutta ovat samalla herttaisia ja miellyttäviä. Myöskin nuoreen lempeen kuuluva ja nuoruudelle ominainen surumielisyys antaa väriä tälle tunnelyriikalle. Onhan yhden runon otsakkeenakin "Onneton". Mutta sekin on vain ohimenevän surumielisyyden ilmaus, kevyt ja vieno, kansanlaulua lähentelevän sävynsä vuoksi myös verrattain vähän persoonallinen, — kokonaan toista kuin esim. Kramsun samanniminen runo, joka raskaine poljentoineen huokuu joka säkeestään synkkää toivottomuutta. — Pian kuitenkin lempi-aiheen käsittely käy monipuolisemmaksi, leikkivämmäksi, hieman syvemmäksikin. Runoilija tietää jo enemmän lemmestä. Hänellä on "Varotus" pyydystämästä kovin taitamattomasti "lemmen purppuraperhoo". "Varotus tytöille" muistuttaa poikien mielen vaihtelevaisuudesta. Samaa asiaa käsittelee näppärästi runo "Neuvo", jonka kuvarikkautta ja leikittelevää sävyä Snellman ihaili.[96] Ylimalkaisempia runoja on edelleen joukossa ("Laulu Anakreonin tapaan", "Neidon rukous"). Kaunis ja eheätunnelmainen on "Yhteen kasvaneet koivut", joka jo viittaa, mihin suuntaan Krohnin lemmenlyriikka myöhemmin oli kehittyvä ja millä tavoin syvenevä.
Kehityksen suuntaan ja syvenemisen laatuun lemmenrunoissa Krohnin toisella runoilukaudella vaikuttivat suurena tekijänä runoilijan omat elämykset. Runoilihan hän nyt sairaan vaimonsa läheisyydessä, jonka hän oli vaarassa menettää. Tunteen syventyminen ja entistä varmempi muodon hallitseminen sai syntymään niin kauniin runon kuin "Ainoa hetki". Tämä runo on mielikuvituksen tuote, jolla on sievä historiansa. Sanatoriossa oli muuan kuolemaan tuomittu keuhkotautinen, jonka näkeminen herätti ajatuksen, mitä tuntisi se, joka semmoiseen kiintyisi. Toiselta puolen tällä kaudella kirjoitetut lemmenrunot ("Miks sua rakastan ma", "Armaalleni", "Ne ovat vait", "Lempeni ja viisas ystäväni"), joissa aiheen käsittely entisiin verraten on muuttunut siinä suhteessa, että lemmentunne keskittyy ja voimakkaana suuntautuu yhteen määrättyyn henkilöön, eivät kuitenkaan merkitse kovin suurta etenemistä ensimäisestä kaudesta. Useat niistä ovat jo aikaisemmin aloitettuja ja nyt vasta viimeisteltyjä. Se on vaikuttanut niiden laatuun, sillä, kuten käsikirjoituksista näkyy, Krohn ei koskaan tehnyt perinpohjaisia, koko perusajatusta muuttavia korjauksia niihin runoihinsa, jotka olivat saaneet jo osapuilleenkin selvät ääriviivat.
Suru puolison kuoleman johdosta synnytti kolmannen nousukauden Krohnin runoilijatoiminnassa ja inspiroi Emma-sikermän runot. Näitä murherunoja on sanottu parhaaksi, mitä Krohn on kirjoittanut.[97] Ilmeistä on, että ne on synnyttänyt eletty, todella suuri suru. Tosin niitä lukiessa nousee mieleen vanha kysymys, missä määrin on mahdollista suhtautua järkyttäviin persoonallisiin kohtaloihin esteettisesti niiden vereksinä ollessa. Ei myöskään näiden runojen vilpitön sävy esiinny silmiinpistävänä piirteenä Krohnin muuhun tuotantoon verraten. Mutta laulun aihe on joka tapauksessa uusi. Onnellisen kodin elämä ja henki, kodin ilot ja surut tulevat voimakkaasti tuoduiksi esille, samoin kiintymys puolisoon ja tuska, jonka puolison menetys synnyttää. Harvoin on runoudessa ylistetty naista puolisona niin hartaasti kuin Krohn tässä tekee. Syventyminen tähän runosikermään jättää sen loppuvaikutelman, että nuo puolison muistolle omistetut laulut sittenkin ovat syvimmin elettyä ja persoonallisinta, mitä Krohn koskaan on laulanut. Niissä on tunteen värähtelyä ja voimaa, jommoista turhaan saa hakea Krohnin muusta lemmenrunoudesta. Nöyrä Jumalan tahtoon alistuminen, jonka avulla runoilija suoriutuu surustaan voittajana, on kärsimysten ja ankarien sisällisten taistelujen tulos. Näistä taisteluistaan ei runoilija kerro, mutta ne kuvastuvat kauniissa runossa "Sun tahtosi tapahtukoon". Näiden taistelujen vaikutusta on, että runossa "Pää pystyyn" on sytyttävää voimaa.
Siitä, että Krohnista oli tuleva kodin surujen ja ilojen laulaja sekä lasten runoilija, oli jo ollut enteenä runoilijan esikoisen kuoleman johdosta kirjoitettu "Pikku Julius vainaa".[98] Krohn löysi täten aihepiirin, joka oli hänen temperamenttinsa mukainen ja josta hän saattoi jotakin tehdä.
Lyyrikko on tavallisesti läheisessä suhteessa luontoon. Niin Krohnkin. Urheilijana hän liikkui paljon ulkosalla. Näemme hänen tuotannostaan, että hänen silmänsä oli tarkka huomaamaan yksityiskohtia ja eri vivahduksia luonnossa, hänen mielensä avoin vaikutelmille. Luonnonkuvauksilla on suuri sija hänen tuotannossaan. "Kuun tarinat" sisältävät pitkin matkaa ansiokkaita luonnonkuvauksia. Siellä kuvataan auringon nousua (3. ilta), myrskyä (9. ilta), Pohjolaa ja etelää (10. ilta), hallayötä ja paljon muuta. Runosuomennoksissa on tarkasti koetettu jäljitellä alkuteoksen luonnonkuvauksia ("Lorelei", "Ossianin laulu auringolle" y.m.) Toisinaan on runoissa käytetty luonnonkuvausta valaisemaan runoilijan omaa elämää ja mielentiloja ("Keväällä 1876", "Illalle"). Mutta muuten on Krohnin runoissa harvoin luonnonkuvausta semmoisenaan. Aikakauden henki ja kirjallinen maku kuvastuu Krohnin runojen tekotavassa siinä, että hän mielellään alkaa runon luonnonkuvauksella johtuakseen siitä johonkin yleiseen totuuteen tahi mietelmään ("Lumisateella", "Järven rannalla", "Rantakalliolla keväällä", "Tähden tuikkiminen"). Krohn oli aatteiden mies samoin kuin hänen lähimmät työtoverinsa. Hän eli aikakaudella, jolloin aatteellisuus oli korkeassa arvossa. Tämä vaikutti syvästi koko hänen runoutensa laatuun. Krohn on tyypillinen aaterunoilija. Luonnonkuvaus hänen runoissaan selvittää tavallisesti aatetta tahi johtaa siihen. Usein on luonnonkuvaus Krohnin runoissa vilkasta ja yksityiskohtaistakin,[99] luonnon ilmiöitten personifioiminen antaa sille elävyyttä eikä siinä tunnu mitään teennäisyyttäkään, mutta sittenkin se jää heikommaksi aatteellisen puolen rinnalla. Tämä on niin olennaista Krohnin runoudelle, että sitä lukiessa vaikuttaa yllättävältä poikkeukselta, kun joskus kohtaa jonkin soman idyllin, jossa ei ole mitään sivutarkoituksia, semmoisen kuin "Viinitarhan edustalla". Nousee tätä katsellessa mieleen K.G. Ossian-Nilssonin väite, että kirjallisesti heikkoina aikakausina ei runoissa ole pääasiana rytmi, vaan sisällys.[100] Krohnilla ovat sellaisetkin laulut kuin "Juomalaulu" ja "Suksimiesten laulu" aaterunoja. Hänellä oli tuo aatteellisuus niin verissä, ett'ei hän voinut oppia kerrassaan mitään aikalaisensa Kiven luonnonkuvauksista.
Samanlainen aatteellisuus ilmenee Krohnin runoudessa silloin, kun hän kuvaa kansaa. Suhtautuminen Suomen kansaan on sama kuin Runebergin ja Topeliuksen, mutta kuvaus ei ole läheskään yhtä yksityiskohtaista kuin näillä. Krohn kuvailee kansaa suurena kokonaisuutena vahvasti ihannoidussa valossa. Oikeastaan ei voi mistään kansan kuvauksesta Krohnin runoudessa puhuakaan. Vain "Kuun tarinain" neljännessä illassa esiintyy kansan edustajana yksi perhe muutamin vedoin kuvattuna. Muuten on vain puhe suuresta joukosta, jolle omistetaan attribuutit jörö, umpisuinen, kömpelö, karkea, mutta myös luja, luotettava, teeskentelemätön, uskollinen, hyväntekijälleen kiitollinen. Lisäksi vielä: halpa maailman silmissä, mutta turmeltumaton, kehityskykyinen, näyttänyt Saksan sotatantereilla kuntonsa. Tämä Krohnin aikakauden isänmaallisen hengen mukainen kansan ihannoiminen ja sen kuvaaminen koristeellisin attribuutein ei edes ole sopusoinnussa Krohnin varsinaisen runoilijaluonteen kanssa. Juuri niissä juhlarunoissa, joissa on tämmöistä kansan ylistämistä, Krohnin runointo helpoimmin väsähtää, kuten esim. runon "Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä" viimeisessä säkeistössä. Tämä on se osa Krohnin runoudessa, joka auttamattomasti jo on vanhentunut eikä enää ole nautittavaa myöhäisemmille sukupolville silloinkaan, kun yleinen katsomus taas muuten lähestyy hänen ihanteitaan.
Yksilökuvaus Krohnin runoudessa sen sijaan on onnistuneempaa. Tapaamme sitä etupäässä "Kuun tarinoissa". Teoksen luonteen mukaisesti siinä ei ole kysymystäkään mistään psykoloogisesta syventymisestä. Vain hetkiseksi runoilija heittää valaistuksen johonkin tilanteeseen, jossa yksilön luonne ja olemus tulevat näkyviin. Samalla antaa tekijän lempeä ja ymmärtäväinen suhtautuminen kuvattaviinsa näille enemmän elävyyttä. Novelleissa ei myöskään ole mitään niin suoritettua luonnekuvausta, joka asettaisi ne yläpuolelle muita samanaikuisia suomalaisen kertomataidon tuotteita. Aikakauden sovinnainen romantiikka on niihin painanut leimansa. Vain kevyt kirjoitustapa on niiden ansiona. Paremman aikaansaamiseksi ei tekijällä nuorena ollut edellytyksiäkään[101] ja vanhempana hän ei enää yritellyt suoranaisen kertomuksen alalla.
Krohnin ymmärtäväinen suhtautuminen ihmisiin on yhteydessä erään toisen piirteen kanssa hänen runoilijaluonteestaan, joka piirre ansaitsee huomiota. Hänellä on taipumusta huumoriin. Huumori on katsomusta, jonka saavuttamiseen tarvitaan hyvä sydän ja terävä, riemukas silmä.[102] Krohnilla oli ne edellytykset luonteessaan ja semmoisia kokemuksia elettyinä, jotka voivat kehittää ihmisestä humoristin. Hänellä oli myös se luonteen vakavuus, joka neuvoo, missä huumorin rajat kulkevat.[103] Krohnin runotuotannossa ei huumori kuitenkaan päässyt anastamaan suurta osaa. Se johtui eräästä toisesta luonteenpiirteestä: uupumattomasta toimeliaisuudesta ja antautumisesta kaikin voimin palvelemaan suomalaisuuden aatetta. Hänestä voisi sanoa niinkuin on sanottu Goethestä: hänen sielunsa suurenmoinen aktiviteetti loitonsi hänet huumorista.