Ilmeisesti on Slöör, jolle runoilija toimitti "Karkurin" nähtäväksi, kehoittanut jättämään runosta pois nämä säkeistöt, koskapa Krohn kirjoittaa hänelle Wiesbadenista huhtikuun 20 p:nä 1869: "Mitä Karkurin loppuvärssyistä sanot on aivan totta. Se on ikäänkuin jälkisaarnaa. Mutta yhtähyvin en ole vielä varmaan päättänyt hakkaanko hännän poikki. Nuo värssyt ovat kuitenkin mielestäni vaikuttavaisia, vaikka ei estetiikin sääntöin mukaiset. Minun tekee mieleni näyttää tuo kappale Cygnaeus'elle, mitä hän arvellee. Balladiin muuten mieleni nyt taipuu kernaimmin. Yks on minulla valmis, paitsi Kark., toinen sikiämässä. Se laji on minulle mieleen sen puolesta että siinä saa kertoa ja kuitenkin samalla innokkaalle tunteellekin sijaa antaa. Pelkkä lyyrillisyys on niin haamuntapaista. Kuitenkin olen sitäkin koetellut. Esimerkiksi (vaan ainoasti Sinun luettavakses) tämä: — — —"
Kirjettä seurasi runo "Ainoa hetki". Juuri kun Suonio puhui lyyrillisyyden haamuntapaisuudesta, helähti hänen kanteleestaan kaunis, harras, puhtaasti lyyrillinen sävel.
Uskonnollisen ja isänmaallisen tunteen onnellisesta yhtymästä on syntynyt "Virsi kotimaan puolesta". Sen harrasta tunnetta henkivät säkeet tulkitsevat selvästi Krohnin katsomusta, ilmaisevat hänen nöyrän antautumisensa työhön Jumalan mielen mukaan, hänen pyrintönsä valistua itse ja valistaa muita.[92]
Krohnin kolmannen runoilukauden isänmaalliset runot eivät tuo mainittavaa lisää siihen kuvaan Krohnista, mikä edellä on esitetty. Ne tosin osoittavat vieläkin suurempaa kypsyyttä kuin aikaisemmat runot, vakaumus lausutaan harkitusti ja pontevasti, toimintaohjeet annetaan selvästi, milt'ei ohjelmapuheen tapaan, eikä tunteen lämpö suinkaan ole vähäisempi kuin ennen. Aikaisemmin Krohn puhui eripuraisuuden turmiollisuudesta; nyt hän nimenomaan tuomitsee puoluekiihkon, joka saattaa väärin arvostelemaan toisten tahtoa ja toimintaa. Hän on aina kehoittanut työhön isänmaan etu korkeimpana silmämääränä; nytkin hän ylistää rauhallista, miehekästä työtä, mutta viittaa erityisesti valistustyön tärkeyteen, joka muuttaa Pohjolan Päivöläksi. Ennen kaikkea on luotava suomenkielinen kulttuuri:
Opin voimalla siis ylös Suomen miehet kohotkoot,
Suomen omat pojat itse Suomenmaata johtakoot.
Ken on unhoittanut velvollisuutensa köyhää isänmaataan kohtaan, palatkoon takaisin väärältä tieltään, ja hän on näkevä, että rakkaus tekee ihmeitä. Aina voi työskennellä luottavin mielin, sillä rakkauden valta maailmassa on suurempi kuin vihan.[93] Tarkastaessamme Krohnin isänmaallisuuden laatua ja verratessamme häntä muihin runoilijoihin (Runebergiin, Topeliukseen, Oksaseen j.n.e.) me havaitsemme, että Krohnin isänmaallisuus ei ollut maantieteellisen heimoalueen ajattelusta syntynyttä suursuomalaisuutta, kuten Ahlqvistilla, eikä myöskään historiallisen menneisyyden kirkastamista runoissa, kuten Runebergilla, vaan nykyisyyttä, nykypäivien työtä suomalaisuuden hyväksi ja tulevaisuuden uskoa. Etupäässä vain Krohnin tieteellisissä tutkimuksissa tulee näkyviin suomalaisuuden historiallinen puoli.
Krohnin katsomusta hänen myöhäisemmät juhlarunonsa kylläkin hyvin kuvaavat, mutta ne ovat sittenkin verrattain vähässä määrässä persoonallisia. Tilapäisessä, tilatussa runossa, jossa runoilija tulkitsee suuren ihmisjoukon tunteita, pyrkii joukkosielu ottamaan puheenvuoron eikä individualisuus pääse oikeuksiinsa.
Sitä osoittaa muun muassa sekin piirre, että Krohnin uskonnollisuus on noihin kolmannen runoilukauden juhlarunoihin jättänyt jokseenkin vähän jälkiä. Sen laatuun voimme sitävastoin tutustua useista muista runoista. Ensimäisellä runoilukaudellaan Krohn ei varsinaisesti tuo esille uskonnollisuuttaan, mutta se ilmenee siinä ymmärtäväisessä hengessä, jossa hän mukailee Taavetin psalmeja ja joka ikäänkuin jo viittaa siihen, että Krohnista oli tuleva suomalaisen virsikirjan uudistaja. Sivumennen se värähtää vastaan "Kuun tarinoista" ja joistakin lyyrillisistä runoista. Se on valoisaa, kenties sovinnaista lapsuuden-uskoa, joka on säilynyt nuoruusvuosinakin.[94] Luoja hyvyydessään pitää kaikesta huolen ("Suvilaulu"). Ihminen elää maailmassa lyhyen ajan, mutta hän ei maadu siihen, mihin kaatuu ("Lumisateella"). — Krohnin toisen runoilukauden runoista ovat useat syntyneet aikana, jolloin hän kävi ankaria sisällisiä taisteluja ja suoriutui niistä voittajana. Hänen uskonsa kesti koetuksen. Hän alistuu Jumalan viisaaseen tahtoon ja johtoon ("Järven rannalla"), hän luottaa siihen, että asiat järjestyvät ihmisen parhaaksi silloinkin, kun ihmisestä asema näyttää toivottomalta:
Kyll' Luoja sun kevähäs laittaa,
Vaikk' aina ei siintävän näy.
Tähden tuike on valo taivaallisesta isänkodista, se muistuttaa, että äärettömien avaruuksien hallitsija pitää huolen ihmislapsistakin.