Kansojen alkeellisimpiin oikeuksiin kuuluu vapaus elää oman luonteensa mukaista elämää ("Italian herääminen"). Isänmaan vapautta on tarpeen vaatiessa ase kädessä puolustettava ("Suksimiesten laulu"), isänmaalle on elämä omistettava ("Juomalaulu"). Isänmaanrakkauden elähdyttämä työ on Suomen kansalle ja kielelle luonut vaikeissa oloissa tulevaisuuden edellytykset ("Pohjolan valkeneminen", "Provessori Lönnrotille") ja semmoista työtä on edelleen tehtävä ("Taideniekkaseuran vuosijuhlassa").

Kun Krohnin toinen runokokoelma ilmestyi, huomautti eräs arvostelija "runoilijan laulumahdin suuresti voimistuneen". Ajan tapaukset ovat vaikuttaneet tekijän mieleen ja antaneet runoille ikäänkuin tukevamman pohjan.[88] Tämä Krohnin laulumahdin voimistuminen hänen toisena runoilukautenaan on kaikkein selvimmin havaittavissa hänen isänmaallisissa runoissaan. Aiheen käsittely niissä on syventynyt. Runoilija on aikakautensa lapsi, kauniisti ajatteleva ja suuria tavoitteleva idealisti. Mutta hänelle on ominaista myös selväpiirteisyys, järkevyys, joka varjelee eksymästä mahdottomiin, pilventakaisiin haaveiluihin. Hän on käytännöllisen toiminnan mies. Krohnin isänmaallinen runous ei ole ylimalkaista isänmaan ylistämistä ja siitä innostumista. Päinvastoin se on kehoitusta työhön ja suuntien viittomista tuolle työlle. Isänmaanrakkaus velvoittaa. Isänmaa on ylinnä kaikkein, sen onni olkoon itsekunkin silmämääränä. Yksilölle olkoon elämän ohjeena:

Ylempänä, alempana,
Mitä siit' on huoltakaan,
Kun vaan kukin portahana
Onpi Suomen kunniaan.[89]

Työtä on tehtävä tosi innolla ja se on tarmokkaasti suunnattava nurinkuristen, suomalaista kansaa sortavien olosuhteitten muuttamiseksi, muuten kuljetaan onnettomuuteen ("Tuhma, raak' on Suomalainen"). On poistettava vieraan kielen vieras lippu, joka peittää kaikki urhotyömme ja toimemme, kaikki saavutuksemme tieteen ja taiteen alalla ("Vieras lippu"). Tehtävä on niin suuri ja kaunis, että sitä suoritettaessa täytyy kaikkien pikkumaisten kiistelyjen vaieta ja unhoittua ("Suomalaisille").

Näissä lauluissa on pontta ja lämpöä. Niissä ei ole sitä taistelijan hehkuvaa intoa, mikä ilmenee Ahlqvistin isänmaallisissa runoissa, mutta niissä on vahva usko lopulliseen voittoon. Käytännöllinen ohjelma oli kummallakin runoilijalla sama. Kumpikin uskoo kaksikieliseen, mutta yksimieliseen Suomeen. Luonteensa mukaisesti he kuitenkin kumpikin kohdastaan suhtautuvat eri tavoin tuohon tunnussanaansa. Asia ei ole aivan mutkaton. Krohnin periaatteena oli, kuten näkyy hänen sanoistaan ja toimistaan: kaikki tahi ei mitään! Hän ei suvainnut puolinaisuutta. Sen mukaisesti hän kyllä oli valmis jyrkästi pitämään kiinni siitä vaatimuksesta, että yläluokan on kokonaan suomalaistuttava. Omassa elämässään hän tuon vaatimuksen toteuttikin aivan johdonmukaisesti. Mutta toisiin nähden sai sananvallan myös hänen luontainen sovinnollisuutensa ja hänen humaanisuutensa. Myöskin Suomen ruotsinkielisen väestön oikeudet hän otti huomioon. Niin tiukasti kuin hän vaatikin sivistyneen säädyn suomalaistumista, niin hänen kuitenkin aluksi täytyi tyytyä siihen tosiasiaan, että maassa vielä oli merkitystä ruotsinkieliselläkin kulttuurilla. Ohjelma "kaksi kieltä, yksi mieli" oli hänessä kompromissin tulos. Niin se oli Ahlqvistissakin. Ahlqvist oli lausunut kaukonäköisen tunnussanan: "Yksi mieli, yksi kieli Väinön kansan soinnuttaa." Olisi luullut hänen, jyrkän ja pelkäämättömän miehen, ajavan tätä aatettaan. Mutta hänpä meneekin ruotsinkielen hellimisessä paljon pitemmälle kuin Krohn: hän puhuu kulttuuriveloista ja ruotsalaisuuden tarpeellisuudesta Suomessa, ainakin toistaiseksi. Näin tulee hänenkin ohjelmakseen kaksikielisyys ja yksimielisyys.

Yhteistä on kumpaisellekin sekin, että he vilpittömästi iloitsevat jokaisesta uudesta suomalaisuuden voitosta. Semmoisen ilon ilmaisu Krohnilla on m.m. runo "Luettuani 'Säkenien' toisen parven".

Krohnin toisen runoilukauden isänmaallisiin runoihin kuuluu myös "Huhtikuun 16 p. 1869". Sen aiheena on Suomelle suurta voittoa tietävä merkkitapaus, valtiopäiväjärjestyksen vahvistaminen. Luonnollisesti runoilija samassa yhteydessä ylistää keisari Aleksanteria, jossa hän näkee nuoren ja vielä heikon kansallisen elämämme auttajan.[90]

Isänmaanrakkaus on kiintymystä omaan maahan, kiintymystä niin suurta, että ihminen siitä irti raastettuna ja toisiin oloihin sijoitettuna kärsii ja surkastuu. Tätä oli Krohn taidokkaasti kuvannut jo Kuun tarinoissa. Koti-ikävä, joka häntä ulkomailla vaivasi,[91] synnytti runot "Koivu etelässä" ja "Karkuri". Jälkimäisen syntymästä olemme jo aikaisemmin kertoneet runoilijan omien kirjeitten mukaan. Lisättäköön tässä, että runoon alkujaan kuuluivat vielä seuraavat loppusäkeistöt:

Epäillen sanot: Pohjan perän jää
Sydämet lämpimätkin jäykistää;
Tään pehmittänyt ois? — Mut tulen henki,
Ei, veikko, ole ainoo polttava.
Polttaahan kipeästi pakkanenkin,
Kuin helvetin sen tul' on ankara.

Se silloin saa, mit' ei sais tulikaan,
Muruiksi kalliotkin halkeemaan,
Mut sydämelle särkeväisin kylmä
Se tuntuu maastaan ajetulle vaan;
Sentähden vieri vesin rosvon silmä,
Siis tänne hän riens yli veden, maan.