Erään määritelmän mukaan kuuluu miehen kuvaan sanan parhaassa merkityksessä "eheä luonne ja määrästään tietoinen tahto, voimakas toimintahalu työhön käytettynä, itsetuntemus ja itsekuri".[79] Nämä sanat sopivat Krohniin. Hän oli miesten parhaita. Kuitenkin juuri Krohnia ajatellessa muistamme, että hänessä oli luonteenpiirteitä, jotka ovat naisellisia: hän oli innostuva ja helposti myös masentui hetkellisesti. Tunne ohjasi usein hänen tekojaan, ei kylmä harkinta. Tästä puolesta muistuttaa eräs muistosanojen kirjoittaja[80] joka jatkaa: "Kun pitää silmällä tätä tunteen ja toiminnan välitöntä yhteyttä ja samalla muistelee hänen mielensä ja puheensa kaikinpuolista puhtautta, joka m.m. teki hänet kuratorina ollessaan verrattomaksi nuorison johtajaksi, niin juohtuu ehdottomasti mieleen se lause, jota hän käytti muistosanoissaan E. Lönnrotista, selittäessään tämän persoonallisuuden eheyttä ja jaloutta naisen kaltaisuudeksi. Luulemme kuitenkin oikeammaksi sen selityksen, että hän, samoin kuin Lönnrot ja moni muu Suomen jaloimmista pojista, täydellä vakaumuksella seurasi sitä ihannetta, jossa miehen voima ja naisen puhtaus täydellisimmässä muodossaan ovat yhdistettyinä — Kristusta."

Krohn oli saavuttanut sen, mitä Goethe nimittää ihmisen suurimmaksi onneksi: hän oli eheä persoonallisuus. Hän oli sitä oikeastaan alusta asti. Tämä ei merkitse sitä, että hän olisi päässyt läpi elämänsä sisällisittä taisteluitta ja ristiriidoitta, vaan ainoastaan sitä, että hän taistelussaan persoonallisuutensa kehittämiseksi sai paljon apua hänessä itsessään piileviltä hyviltä voimilta. Pintapuolisten katselijain mieleen ei juolahtanut, että esimerkiksi Krohnin elävä uskonnollisuus oli — kuten olemme nähneet hänen ulkomailla kirjoittamistaan kirjeistä — ankarien sisällisten taistelujen syventämää.

Krohnin luonteenlaadusta ja uskonnollisuudesta seurasi, että hän ei saattanut tinkiä moraalisista periaatteistaan ja että hän lausui vakaumuksensa rohkeasti julki. Hänen kirjalliseen makuunsakin tämmöinen katsomus tietenkin vaikutti.[81] Mutta yksipuolisuuksiin hän ei siinäkään mennyt.[82] Ensi katsauksella ehkä kummastuttaa, että hän saattoi, kuten on nähty, ihastua sellaiseenkin kirjailijaan kuin Karl Gutzkow. Asia on kuitenkin hyvin ymmärrettävä. Paitsi että "Uriel Acosta" on etevä taideteos, joka tempaa mukaansa jo pelkällä esteettisellä tehollaan, on koko tuon näytelmän henki sukua Krohnille. On paljon totuutta siinä E.N. Setälän sivumennen lausumassa ajatuksessa, että Krohn runoilijana on hengeltään saksalainen.[83] "Uriel Acostasta" taas on täydellä syyllä sanottu, että se on puhtaasti saksalaisen hengen luoma.[84] Mutta pääasia on, että mainittu draama ylistää ihmisen uskollisuutta vakaumukselleen. Siinä se koskettaa Krohnin olemuksen keskeisimpiä osia.

Sisintä vakaumusta Krohnissa oli antautuminen työhön suomalaisuuden hyväksi. Vilkkaan luonteen aiheuttama moniharrastuksellisuus sai suomalaisuuden aatteesta kiinteän keskipisteen, jonka ympärille kaikki toiminta kiertyi sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Mutta sen vakaumuksen synty, joka Krohnia työssä ohjasi, on itsessään mielenkiintoinen probleemi. Sillä alunperin ei näyttänyt olevan edellytyksiä siihen, mitä tuli tulokseksi. Krohnin runouden ymmärtämiseksi on tarpeellista päästä selville siitä, miten hänestä tuli suomalaisuuden työntekijä ja miten hän saavutti suomenkieltä kohtaan suuremman rakkauden kuin moni, jonka sukujuuret ovat syvällä suomalaisessa maaperässä.

Tätä seikkaa on Jac. Ahrenberg selittänyt uskottavalla tavalla.[85] Hänen mielestään on Krohnin kehitys tässä psykoloogisesti ymmärrettävissä. Krohn oli luonteeltaan lempeä, herkkä, runollinen. Kotiseudun ihana luonto kiinnitti hänet itseensä ja painoi ainaiseksi leimansa hänen olentoonsa. Kodilla, joka aluksi oli aivan vieras suomalaisuuden liikkeelle, oli vielä vähemmän edellytyksiä ymmärtää ruotsinkielen oikeutusta Suomessa. Pikemminkin ruotsinkieli, joka uhkasi sysätä käytännössä syrjään saksankielen, oli Viipurin saksalaisille, m.m. Krohnin äidille, vastenmielinen, kun taas suomenkieltä kohtaan ei ollut olemassa tuommoista vastenmielisyyden tunnetta. Julius Krohn oli nuorukaiseksi kypsyttyään epätietoinen siitä, mihin kansallisuuteen hän oikeastaan kuului, ja tämä epätietoisuus vaivasi häntä suuresti. Ahrenbergin kertomuksen mukaan Krohn kerrankin kyynelsilmin pyysi hänen isältään neuvoa, mille kansallisuudelle hän omistaisi työnsä. Kysytty kehoitti silloin Krohnia antautumaan kokonaan suomenkielen opiskeluun, oppimaan suomenkielen äidinkielekseen. Nämä sanat lankesivat maahan, jota Krohnin äitikin ehkä tietämättään oli otolliseksi muokannut, ja toivat satakertaisen sadon. Muistettakoon tässä myös, mitä edellisessä luvussa on kerrottu oloista Viipurissa ja Viipurin lukiossa vallitsevasta hengestä, johon rehtori Ahrenberg paljon vaikutti.

Jac. Ahrenbergin selitystä tukee B.F. Godenhjelmin kertomus siitä, kuinka Krohn kerrankin juhlassa Suomalaisella tyttökoululla puhui pontevasti ja lämpimästi isänmaan merkityksestä ihmiselle ja sanoi itse saaneensa kokea, miltä tuntuu, kuu ihminen on maaperää vailla niinkuin juureton puu.[86] Lisäksi tuli se seikka, että Krohn alkoi opiskelunsa yliopistossa aikana, jolloin Snellmanin voimakas herätyshuuto jo oli ennättänyt kaikua ja herättää vastakaikua, jolloin fennomaaninen liike oli vauhdissaan ja tempasi sekä pontevuudellaan että aatteellisuudellaan ihmisiä mukaansa ja jolloin suomenkielen kohottaminen kulttuurikieleksi ei enää ollut kaukainen unelma, vaan päivän kysymys. Mielenkiintoinen sattuma on, että Snellmanin kirjoitus "Suomalaisen kirjallisuuden lähimmästä tulevaisuudesta", jossa, m.m. asetetaan tehtäväksi korkeimpia taiteellisia vaatimuksia täyttävän suomenkielisen runouden luominen, ja Krohnin ensimäiset yritykset runoilla suomeksi ovat molemmat vuodelta 1856. Krohnin kansallista heräämistä selitettäessä on lisäksi otettava huomioon se hänen luonteensa puoli, jonka hän itse ilmaisi tunnussanallaan: "kaikki tahi ei mitään". Häntä, kuten hän itse lausui, ei tyydyttänyt pintapuolinen suusuomalaisuus eikä puolinaisuus, vaan hän antoi itsensä suomalaisuuden aatteelle kokonaan ja johdonmukaisesti.

Olemme nähneet, että tämä vannoutuminen suomalaisuuden palvelukseen oli haitallinen Krohnin runoilulle. Filosofoimiseen riittää puolikin ihmistä, mutta runottaret vaativat ihmisen kokonaan, sanoo Schiller.[87] Toiselta puolen suomalaisuuden aate lyö leimansa Krohnin runoiluun, on usein inspiration lähteenä ja vaikuttaa aiheiden valintaan. Jo ensimäinen tutustuminen Krohnin runotuotantoon oikeuttaa sanomaan, että yksi sen huomattavimpia piirteitä on isänmaallisuus. Jää vain tarkastettavaksi, mikä sisällys sanalla isänmaallisuus on tässä tapauksessa.

Krohnin ensi esiintymisen suomenkielisenä runoilijana teki loistavaksi ensi sijassa sikermä "Kuun tarinoita", joiden varsinaisena, nykypäiviin asti säilyneenä tehona on isänmaallinen paatos. Teoksen johdatuksessa se purkautuu ylistyslauluksi erityisesti suomenkielelle. "Kuun tarinat" kokonaisuudessaan antavat hyvän kuvan tekijänsä maailmankatsomuksesta ja runoilijatemperamentista osoittaen monivivahteisina muutamat luonteenpiirteet, jotka ovat tekijälle ominaisia: uskonnollisuuden, sovinnollisuuden, epäitsekkään antautumisen suuren aatteen palvelukseen. Suomalaisuus nimenomaan on sellainen asia, jolle elämäntyö on uhrattava. Suurin se, ken enimmän tekee ja uhraa Suomen kansan ja kielen hyväksi pyytämättä siitä itselleen etua. Sentähden on M.A. Castrén suurmies. Eripuraisuus on ollut suomalaisten heimojen turma: johtopäätös ja toimintaohje seuraa tästä itsestään. Epätoivoon suomalaisten tulevaisuudesta ei suinkaan ole syytä. Tämä kansa on kiintynyt karuun kotimaahansa, se on vuodattanut vertaan sen puolesta, se on suorittanut salassa suurtöitä maatansa viljelykselle valloittaessaan. Se on kansa, jossa on kuntoa ja mielenjaloutta.

"Kuun tarinat" sisältävät eepilliseen runouteen viittaavasta nimestään huolimatta vahvasti lyyrillisiä tunneilmaisuja. Paitsi niitä kuuluu Krohnin ensimäiseen runoilukauteen joukko lyyrillisiä runoja. Saamme niistä lisäselvitystä siihen, mitä laatua on Krohnin isänmaallisuus. Runoilija kiivastuu nähdessään matalamielisyyttä, joka johtaa nauttimaan elämän hyvyyksistä kansan muitten jäsenten kustannuksella ("Suurelle herralle"). Kaikki pikkumaiset kinastelut ovat hyljättävät ("Suomalainen maamme Ruotsalaiselle"); yksimielisyys on voimaa ja yksimielisyyteen on mitä parhaat edellytykset, sillä isänmaa on kaikille yhteinen ja rakas:

Siit' olkohon riita
Ja kiistamme siitä
Ken Suomea parhaiten rakastanee.