Paitsi juhlapuhujana Krohn myös, kuten olemme jo nähneet, esiintyi juhlarunoilijana. Hänen myöhäisimmät runotuotteensa ovatkin melkein kaikki juhlarunoja, nimittäin "Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä" (1880), "Aleksanteri II:n muistoksi" (1881), "Runebergin patsasta paljastettaessa" (1885), "Keisariparille heidän Lappeenrannassa käydessään" (1885), "Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa" (1887) ja "Brahen patsasta paljastettaessa" (1888). Juhlarunon luontoinen on myös v. 1888 kirjoitettu "Hyljätty äiti".
Paljosta työstä Krohnin käsi niin väsyi, että hänen lopulta täytyi hankkia itselleen kirjoituskone. Muutenkin pyrki usein ruumiillinen heikkous häiritsemään työtä. Krohnin täytyi työkunnossa pysyäkseen tarkoin hoitaa terveyttään. Kun Savo-Karjalainen osakunta piti hänelle juhlan hänen erotessaan kuraattorintoimesta v. 1883, oli hän hyvin mielissään siitä hienotunteisuudesta, että juhla liian valvomisen välttämiseksi oli järjestetty alkamaan tavallista aikaisempaan.
Yhtä paljon terveyttään ajatellen kuin innokkaana urheilijana Krohn iloitsi ja sydämellisesti kiitti vanhempiaan siitä uudesta veneestä, jonka nämä keväällä v. 1888 olivat hankkineet Kiiskilään. "Se tuottaa varmasti meille ja monille muille iloa ja ruumiin voimistumista", kirjoitti hän vanhemmilleen. Mutta aivan toisin kävikin. Krohnille tuo vene tuotti kuoleman ja sen kautta hänen vanhemmilleen sekä hyvin monille muille mitä katkerimman surun. Krohn hukkui Viipurin lahteen purjehdusmatkalla elokuun 28 päivänä 1888. Hän oli lähtenyt vesille kahden kesken sisarensa Ottilien kanssa. Keulapurjetta paikoilleen laittaessaan hän luiskahti veneestä mereen. Sisar, joka oli likinäköinen ja tottumaton purjeveneen hoitoon, ei saanut häntä pelastetuksi. Krohn oli tosin hyvä uimari ja pysytteli jonkun aikaa veden pinnalla huutaen sisarelleen ohjeita, miten oli meneteltävä. Pian hän kuitenkin, koska hänen yllään oli raskas päällystakki, uupui ja huomasi ponnistelunsa turhiksi. Huudahtaen: "Hyvästi, voimani uupuvat!" hän vaipui syvyyteen.[74] Ruumis löydettiin vasta syyskuun 3 päivänä. Tuhatlukuisen kansalaisjoukon läsnä ollessa Julius Krohnin ruumis haudattiin Helsingin vanhaan luterilaiseen hautausmaahan syyskuun 7 päivänä 1888. Kansalaisten mielialan tässä surujuhlassa tulkitsi ehkä sattuvimmin Yrjö-Koskinen lausuessaan: "Se seppele, jonka laskemme hänen haudallensa, ei ole yksistään suruseppele; se on voiton seppele hyvin suoritetusta elämäntyöstä, voitolla päätetystä kilvoituksesta."
* * * * *
Julius Krohnin harvinaisen runsaasta elämäntyöstä sisältää edellä oleva esitys vain pääkohtia.[75] Tarkoituksena on ollut osoittaa, kuinka Krohnin runoilijatoiminta ikäänkuin pusertui hänen muitten tärkeitten töittensä väliin. Nuori suomenkielinen kulttuuri tarvitsi hänen kykyänsä moniin tehtäviin ja hän antoi auliisti työvoimansa käytettäväksi sinne, missä luuli sen parhaiten hyödyttävän yhteistä asiaa. Työpäivät olivat pitkiä, runoilluin ei ollut aikaa. Senkin vuoksi Krohnin koko kaunokirjallinen tuotanto on, vain pikku tekeleitä: runoja, Kuun tarinoita, jokunen novelli. Suunniteltu historiallinen romaani ei valmistunut. Toteuttamatta jäi muitakin kirjallisia suunnitelmia.
Siitä huolimatta on Krohnin työ suomenkielisen sivistyksen hyväksi perustavaa laatua myöskin runouden alalla. Hänen kirjeensä vanhemmilleen osoittavat, että hänelle kaikista toimistaan runoilu oli rakkain. Kenties sekin, että seurustelu runottaren kanssa hänestä oli suloista nautintoa, sai tuon velvollisuudentuntoisen, omasta ilostaan alttiisti luopuvan miehen supistamaan mahdollisimman vähiin ne ilon hetket, joita runoilu hänelle tuotti. Rientäessään työhön aina sinne, missä hän luuli parhaiten hyödyttävänsä suomalaisuutta, Krohn kenties arvioi liian pieneksi sen työn merkityksen, jota hän olisi ollut kykenevä suorittamaan suomenkielisen taiderunouden kehittäjänä. Olihan hänellä ilmeiset laulun lahjat ja herkkä kieliaisti. Varmaankin hän nuorena tunsi itsessään kehitysmahdollisuuksia kirjoittaessaan vanhemmilleen: "Jo lapsesta saakka, lukiessani runoutta, päilyi aina mielessäni ajatus: 'Anch' io sono pittore!'"
II.
Katsomus ja runoilijaluonne.
Julius Krohn oli harvinaisen sympaattinen ja puhdasluonteinen ihminen. Siitä antanee aavistuksen jo edellä oleva elämäkerrallinen katsaus. Huomiota herättää se seikka, että aikalaiset kuvaavat Krohnin vielä paljon sympaattisemmaksi ja merkittävämmäksi henkilöksi kuin mitä hänen omista lausunnoistaan ja teoistaan voi päätellä.[76] Kaikki, jotka ovat olleet tekemisissä Krohnin kanssa, ylistävät häntä miehenä, johon sydämen sivistys oli painanut leimansa. Sydämellinen ja herkkä, vankka periaatteissaan ja itsenäinen, mutta samalla humaaninen ja suvaitsevainen, valoisan katsomuksen ja uupumattoman työn mies, — siinä tavallisimmat mainesanat, jotka hänestä lausutaan. Työtoverit muistelevat hänen aaterikkauttaan ja kykyään saada valmista käsistään, hänen innostuvaisuuttaan ja monipuolisuuttaan. Muistellaan myös lempeätä, usein suuripiirteiseksi kohoavaa huumoria, joka monesti antoi valaistuksensa hänen esityksilleen. Erityisesti on tuotu esille sitä, että hän oli positiivisen työn, ei kiistan ja hajaannuksen mies. Sydän oli hänellä mukana kaikessa toiminnassa. Jac. Ahrenberg kuvaa häntä sanoilla: "kokonainen ihminen, lapsi sydämessä, työn merkki käsissä ja Jumalan leima sielun kuvastimessa. Lämminsydämisenä, lapsellisen hurskaana, ymmärtäväisenä kanssa-ihmisiään kohtaan hän eli hengen puhtaudessa ja työn levossa harvinaisen antautuvana miehenä, hyvänä isänä ja jalona kansalaisena."[77]
Aikalaisten antama kuva Krohnista ei ole ihannoitu. Se näkyy siitä, että kertojat aina mainitsevat myös vioista, joita he ovat Krohnissa huomanneet. Semmoiset supistuvat kuitenkin vain siihen, että Krohn saattoi toisinaan tulistua näennäisesti vähäisestä syystä ja että hänen esiintymisensä toisinaan näytti oikulliselta. Krohnin tulisuudesta puhuttaessa kertojat kuitenkin samalla huomauttavat siitä sympaattisesta piirteestä, ett'ei Krohn kiivastunut persoonallisista syistä ja että hän aina oli valmis sovittamaan ja hyvittämään, jos luuli vähänkään loukanneensa toista.[78] Tulistumisen aiheena oli useimmiten se, että Krohn suorana ja vilpittömänä miehenä ei voinut sietää mitään, mikä hänestä tuntui vääristelyltä tahi vilpillisyydeltä. Erityisesti arka kohta oli tällöin suomalaisuuden asia.