Se, mikä vaikuttaa ikäänkuin muualta saatuna voimana, innoituksena, runoilijan luomistyössä, johtuu tunteesta ja piilotajunnan työstä runoilijassa. Kaikki entiset elämykset ja niiden jäljet runoilijan henkisessä elämässä vaikuttavat motiivin esiintymiseen ja kehittymiseen. Runoilija on tuottamisensa hetkellä kiihoituksen tilassa,[117] hän on "liikutettu", hän ei ajattele, hän on "tarkoitukseton kuin lapsi", kuten Heidenstam sanoo. Hän elää silloin jonkunmoista uni-elämää; se on tilaa, jota ei voi tahallisesti synnyttää.[118] Krohnin kirjeissä vanhemmille on viittauksia tämmöiseen mielentilaan runoillessa. Inspiratio on hänestä runon syntymisen välttämätön edellytys.
Epäilemättä tähän tilaan kuuluu myös tahdonvoimalla keskitettyä harkintaa, jo konseption asteella asteettain etenevää loogillista toimintaa. Ei niin jyrkässä muodossa kuin Poe tahtoo vakuuttaa tunnetussa selityksessään runonsa "The Raven" syntymästä, vaan siihen tapaan kuin Hans Ivarsson on esittänyt kirjassaan "Poesiens logik". Runouden logiikka on toisenlaista kuin tavallinen karkeampi logiikka eikä Ivarsson suinkaan kiellä kuvittelun suurta merkitystä. Innoitukseen, inspiratioon, tulee lisäksi tietoinen kombinatio. Mielikuvitus yhdistelee ja eroittelee eri aineksia järjestäen niitä kokonaisuudeksi. Tätä tarkoittaa E. Nervander väitteellään, että täytyy omistaa eräänlainen taipumus matematiikkaan ollakseen taiteilija, ja — vedotaksemme suuren runoilijan käsitykseen — Puskin sanoessaan: "anna minulle ajatus, mikä tahansa; minä teroitan sen pään, sulitan sen lentävällä riimillä — — —". Alkuperäinen sisällinen kuva — visuaalinen mielikuva lisineen tahi runollisesta tunnelmasta saostunut, ääriviivoiltaan epämääräinen tunnelmakuva[119] — elävöityy ja kehittyy. Runollinen aate selvenee ja saa lopulta ilmaisumuotonsa.
Krohnilla on pieniä, lyyrillisiä tunnelmarunoja, jotka ovat laadultaan niin yksinkertaisia, että voi siitä päätellä niiden syntyneen siten, että tunnelman vallitessa mieltä samalla runon sisällys kokonaisuudessaan on noussut mieleen yhtenäisenä kuvana ja samalla saanut sopivan ilmaisumuotonsa. Semmoisia ovat: "Suvilaulu", "Soittoa kuullessa", "Onneton", "Illalle", "Lemmen aamu". Nöyrä alistumisen tunne on synnyttänyt runon "Sun tahtosi tapahtukoon", sitä seurannut toivehikas rohkeus on puhjennut sanoihin "Pää pystyyn vaan!", joista samanniminen runo on kasvanut esille orgaanisena kokonaisuutena. Usean "Kuun tarinan" tunnelmallisuus saa selityksensä tämmöisestä konseptiosta.
Aikaisempi tarkastelumme on jo selvittänyt, mitkä aatteet ja aiheet olivat Krohnille luonteenomaisia sekä itsenäisesti ja syvästi elettyjä. Olemme ensiksikin panneet merkille hänen syvän uskonnollisuutensa. Mikään nimenomaan hengellinen runoilija ei Krohnista kuitenkaan tullut. Puhtaasti uskonnollis-aiheisia runoja on hänen tuotannossaan vain pieni määrä. Krohn oli herkkä ja tunteellinen ihminen, mutta samalla niitä, joille uskonnollisuus ei ole tunteilua ja hurmiota, vaan toimintaa, uskollisuutta jokapäiväisten velvollisuuksien täyttämisessä, sellaista katsomusta, minkä Runeberg runossaan "Bönen" antaa Lutherin lausua: "Ty en bön, min vän, är flit och arbet". Krohnin runoudessa tuntuu vakava ja vilpitön uskonnollisuus etupäässä tunnelmana, lujana vakaumuksena ja eheänä, tosikristitylle ominaisena katsomuksena. Mutta selvästi, kuten aina, hän myös uskonnollisissa runoissaan lausuu katsomuksensa ydinkohdan: Jumala on hyvä ja armollinen, ihminen heikko parhaissakin pyrkimyksissään, kaikki menestys on saavutettu vain Jumalan armosta. Paremmin kuin pitkät selitykset valaisee tätä mielensuuntaa pieni sitaatti runosta "Ijankaikkinen autuus":
Kyll' rakasti
Sua sieluni;
Pyrkinyt pois
Maan tomust' ois;
Ja hurskauteen
Ja pyhyyteen
Se halavoi —
Mut aina — voi!
Taas vaipui kesken lentoaan.
Oi rakkaus!
Oi armahdus!
Sä rajaton,
Sä verraton!
Maan madon tään
Niin viheljään
Sä armahdit
Ja puhdistit,
Pyhitit omaks' lapsekses.
Krohnille vielä luonteenomaisempi on "Virsi kotimaan puolesta".
Siinäkin huomautetaan ihmisvoiman mitättömyydestä:
Kuin tomu edessäs on maan
Suuruudet, voimat, vallat vaan;
Mutta työtä, toimintaa, Jumalan tahdon täyttämistä on ihmisen elämä.
Siihen runoilija pyytää Jumalalta voimaa.
Krohnin uskonnollisissa runoissa esiintyvät ajatukset ja tunteet ovat vanhoja ja tunnustettuja, mutta ei voi kieltää, että Krohn on kyennyt painamaan näihin runoihinsa persoonallisuutensa leiman. Tämä koskee m.m. hänen jo v. 1861 julkaisemiaan mukailuja Taavetin psalmeista. Niihin palaamme vielä etempänä. Sen sijaan Krohnin työ virsikirjakomiteassa oli niin kahlehdittua, ett'ei sen työn tuloksien tarkastelusta saa sanottavasti valaistusta Krohnin runoilijaluonteelle.