Körner:
Jetzt sind die Gläser alle leer.
Füllt sie noch einmal wieder!
Lisääkin yhtäläisyyksiä voisi löytää. — Krohn on kirjoittanut runonsa tunnetun ylioppilaslaulun "Sjung om studentens lyckliga dag" säveleeseen ja saanut siitä valmiina muodon ja rytmin runolleen. Ajatuksia ja käänteitä on saatu Körneriltä. Sopiva tunnelma, joka on johdattanut runon sepittämiseen, on tietysti vallinnut tekijän mieltä. Mitä on tullut tulokseksi? Verrattain laimea ja väritön aateruno, joka ei kykene esille saamaan eikä toisiin tartuttamaan tekijän tarkoittamaa nuorekasta elämänhurmiota.
Krohnin "Juomalaulua" on verrattu Ahlqvistin runoon "Kerran viinikellarissa". Vertailu on sikäli epäoikeutettu, että Ahlqvist kirjoitti mainitun runonsa kypsyneenä miehenä, Krohn juomalaulunsa aloittelevana nuorukaisena. Ahlqvistin runo on mestariteos, hänen parhaita saavutuksiaan, Krohnin runo heikko harjoitelma, jolla on vähäpätöinen sija hänen tuotannossaan. Näitten kahden runoilijan arvioinnille taiteilijoina ei siis kyseessä olevien runojen vertailu anna pohjaa. Mutta tekijäinsä erilaista luonteenlaatua kuvaavina tuotteina ne sopivat kyllä rinnakkain asetettaviksi. Krohnin koko laaja tuotanto osoittaa, että hänen luonteelleen oli vierasta sellainen dityrambinen riemuunriehahdus, jossa pohjasäveleenä sentään soi synkkä tietoisuus elämän katoavaisuudesta ja turhuudesta, sellainen epätoivoinen kuolemantanssi, jommoisen ilmaisuna Ahlqvistin runo on. Krohnin tunne-elämä ei ole niin korkealle ja eri puolille läikähtelevää kuin Ahlqvistin, hänen luonteensa ei ole niin kulmikas ja jyrkkäpiirteinen kuin vanhemman runoilijaveikon. Hillitty, harmooninen, hienotunteinen Krohn on juuri sen takia, että hän joutui Ahlqvistin rinnalle, saanut osakseen sen ansaitsemattoman mainesanan, että hän on mieto ja epämiehekäs.
Voimme tässä vielä hiukan jatkaa Krohnin ja Ahlqvistin luonteitten vertailua. Käsiteltävänämme olevaan aikakauteen Krohnin kirjallisessa toiminnassa, vuoteen 1860, kuuluvat myös useimmat "Kuun tarinat". Ahlqvist arvosteli sangen suopeasti Krohnin ensi esiintymistä ja varsinkin "Kuun tarinoita".[125] Hän kehui "Kuun tarinain" kieltä ja tyyliä ja lisäsi: "Vaikea on sanoa, mikä näistä tarinoista on kauniin; sillä kauneutta on niissä kaikissa." Tämän tunnustuksen "Kuun tarinat" kyllä ansaitsivatkin. Tosin myöhemmän ajan arvostelijat, jotka ovat nähneet suomenkielen nopean kehityksen kirjakielenä, eivät voi myöntää, että suomalaista proosatyyliä varsinaisessa taiteellisessa merkityksessä olisi ollut jo 1860-luvulla.[126] "Kuun tarinainkin" tyylissä he kaipaavat alkuperäisyyttä ja mehua. Mutta "Kuun tarinat" ovat kuitenkin joka tapauksessa säilyttäneet taiteellisen tehonsa, ja uusimmatkin arvostelijat myöntävät niiden taiteellisen arvon.[127] Niiden harras, isänmaallinen mieliala saa vielä nykyisinkin vastakaikua.
Voimakas isänmaanrakkaus, kuten voimakas tunne yleensäkin, antaa runoilijan sanoille pontta ja tulta, mutta se saattaa myös helposti puhjeta ilmaisuun, joka ei ole taiteellinen. Tämän vaaran on Krohn välttänyt "Kuun tarinoissa". Hän sijoittaa kuvattavansa kauas kotimaan rajojen ulkopuolelle tahi jo menneeseen aikaan ja antaa suomalaisen isänmaanrakkauden ilmetä valtavana koti-ikävänä tahi uhrautuvana työnä Suomen hyväksi. Tilannekuva puhuu itse puolestaan kaipaamatta kaunopuheisia selityksiä. Samaa keinoa käyttää Krohn osoittaakseen veljesriidan turmiollisuutta. Ottamalla tarinansa aiheen muinaisuudesta hän voi suhtautua aiheeseensa täysin esteettisesti. Silloinkin kuu hän tulee lähelle nykyaikaa ja kuvaus liikkuu kotimaassa, kuten esimerkiksi näyttäessään meille Siikajoen taistelutantereen tahi osoittaessaan mielenjaloutta mahtuvan matalankin katon alle, hän välttää hyvällä aistilla kaiken turhan retoorisuuden ja suuret eleet. Tätä taiteellisuutta "Kuun tarinoissa" tietysti Ahlqvistkin tarkoittaa sanoessaan kaikissa niissä olevan kauneutta. Että tuo taiteellinen saavutus oli sangen kunnioitettava isänmaallisen mielialan täyttämässä teoksessa aikana, jolloin voimistuva kansallistunto helposti saattoi työntää syrjään taiteelliset näkökohdat, sen osoitti Ahlqvist selvästi siten, että vimmastui kuun pakinasta seitsemäntenä iltana. Tämä tarina loukkasi hänen kansallista tuntoaan. Annamme Ahlqvistin itsensä puhua: "Siinä kerrotaan, kuinka ennen muinoin, vanhan Permian aikaan, 'Norjalainen' ('Turjalainen' eli 'Ruijalainen' olisi sopinut tässä paremmin) tuli laivoinensa Vienajoelle, kävi eräsnä yönä kauppamatkoilta palaavan permialaisen (suomalaisen) laivan päälle, jonka hän onneksensa ryösti, lyötyään laivuen kuolijaksi. Tätä meidän onnettomuuden ja kurjuuden virttä on veisattu kaikilla nuottiloilla niin paljon, että minä osaltani joudun vimmaan, milloin aina kohtaan uuden virren samaa laatua. Iloisempata sitä vastaan olisi ollut, jos Suonio olisi antanut Norjalaisen hiipiä makaavien suomalaisten yö-sialle, antanut näiden herätä ajoissa ja sitten hakata Norjalaisen väkeä, niin ett'ei yhtään kynttä olisi päässyt pois. Tapahtui semmoisiakin varmaan sangen usein."
Tuommoinen ei todellakaan olisi johtunut Krohnin mieleen, ei silloin eikä vanhempana. Ahlqvistin ja Krohnin runoilijaluonteitten erilaisuus esiintyy alusta alkaen. Yhteiseen päämäärään pyrkien he täydentävät toisiaan, eduksi alkavalle taiderunoudellemme.
"Kuun tarinoista" kirjallisena tuotteena on jo sivumennen ollut puhetta. Ne ihastuttivat ensi kertaa ilmestyessään kirjallisuutta seuraavaa yleisöämme aiheittensa uutuudella ja taiteellisuudellaan. Vuosikymmenet ovat nyttemmin vähentäneet niiden viehätysvoimaa, mutta eivät sitä hävittäneet. Tässä tarinasikermässä esitetään sarja kuvia, jotka ovat runoilijan silmin nähtyjä ja taitavasti piirrettyjä. Joskaan tyyli ei nykyaikaista lukijaa aina täysin tyydytä ja tekijän käsitystapa paikoitellen tuntuu nuorekkaan naivilta, niin toiselta puolen runoilijan vilkas mielikuvitus ja kevyesti pakinoitseva esitystapa kuitenkin synnyttävät tarkoitetun runollisen tunnelman. Tuskinpa missään Krohnin tuotteissa on taiteellinen tunne-ilmaus niin hyvin onnistunut kuin näissä hänen esikoistekeleissään. B.F. Godenhjelm on huomauttanut, että näissä kuvauksissa tuntuu Suomen kansan sydämen sykintä ja että tekijän löytämistä aiheista jotkut ovat aivan uusia, maailmankirjallisuudessa käyttämättömiä.[128] Vanhojenkin aiheitten käsittely on omintakeista. Tuopihan tarinain neljäs ilta helposti mieleen "Saarijärven Paavon" ja kolmannentoista illan tunnelma on samanlainen kuin runon "Kuoleva soturi", mutta mistään Runebergin jäljittelystä näissä ei voi olla puhettakaan. Ansiokkaimmat luonnonkuvaukset koko Krohnin tuotannossa ovat löydettävissä "Kuun tarinoista" (esim. 3., 4., 9., 10. ilta). Ensimäisen ja ainoan kerran Krohnin mielikuvitus "Kuun tarinoissa" liitelee vapaasti maapallon joka puolelle ja läpi koko ihmiskunnan historian. Kaikki muu Krohnin tuotanto kohdistuu verrattain ahtaalle alalle.
"Kuun tarinain" esikuvaksi ilmoittaa Krohn itse H.C. Andersenin v. 1839 ilmestyneen "Billedbog uden Billeder". Suomenkielisen teoksen vertailu tähän "esikuvaan" on omiaan selvittämään Krohnin runoilun laatua. Yhtäläistä molemmissa teoksissa ja Andersenilta Krohnille siirtynyttä on sanonnan yleinen sävy, lyhyet lauseet, ympäristön ja tilanteen kuvaaminen muutamalla vedolla. Kuvausten havainnollisuus ja tunnelmallisuus on "Kuun tarinain" vahvin puoli. Siinäkin on otettu oppia Andersenilta. Andersenin kuvat ovat kuitenkin värikkäämpiä, asettelu rohkeampaa, tunneasteikko laajempi. Niissä ilmenee satujen kertojan rikas mielikuvitus, kuvauksia lasten maailmasta on useita ja huumorilla on niissä melkoisen suuri sija. Krohn ei maalaa sellaisia rohkeita yhdistelmiä kuin esim. Andersenin kuva leivosesta vanhan neidon ruumisarkulla (10. ilta), ei kerro sellaisia tärisyttäviä esimerkkejä jokapäiväisen elämän tragediasta kuin Andersen (esim. 3. ja 16. ilta) eikä kykene vielä katsomaan asioita humoristin kaikkea ymmärtävin silmin, vaan hakee mielellään aiheita historiasta ja antaa esitykselleen isänmaallisen paatoksen. Andersen on mestari, Krohn on oppilas, mutta tässä ei oppilas toista opettajan lausumaa, vaan omaksuu siitä sen, mikä on hänen oman luonteensa mukaista, ja luo teoksensa itsenäisesti. Tulos tällöin lähentelee usein opettajan parhaita saavutuksia. Yhtä vaikuttavalla, vaikka aivan toisenlaisella kuvalla kuin Andersen, valaisee Krohn "Kuun tarinain" hallayö-kuvauksessa (4. ilta) arkielämän murhenäytelmiä, mutta tuo siihen samalla, luonteensa mukaisesti, puhtaasti suomalaisen tunnelman ja antaa ihmisen mielen jalouden esiintyä koko suurenmoisuudessaan. — Yhtäläisyys Andersenin ja Krohnin välillä supistuu pikku piirteisiin, sivuseikkoihin, samalla kuin niissäkin on myös kummallekin ominaista erilaisuutta. Niinpä esimerkiksi Krohn samaan tapaan kuin Andersen käyttää huudahduslauseita: "Oi autuas elämä, autuas kuolo!" — "Voi lapsen tyytyväistä ja turmeltumatonta mieltä!" — "Kah, se oli kallehin kaste kaunehimmassa ruusussa." Mutta "Kuun tarinain" luonteen mukainen ei olisi semmoinen huudahdus kuin Andersenin: "Qvindelighet, kys Du Digterens Harpe, naar han synger om Livets Mysterier!" — Andersen nähtävästi teki syvän vaikutuksen Krohnin mieleen. Kun Krohn kymmenkunta vuotta "Kuun tarinain" ilmestymisen jälkeen kirjoittaa Slöörille olevansa oikeastaan luotu maalariksi, niin se on kuin kaikua Andersenin sanoista: olen maalari (Billedbog uden Billeder). Samoihin aikoihin Krohn puhuessaan suunnitelmastaan virolaisromaanista vertaa itseään Anderseniin.
Kiitosta ansaitsee "Kuun tarinoissa" aiheitten valinta. Kuten jo on mainittu, on aiheitten joukossa aivan uusiakin. Mutta semmoisia ei nuori runoilija ole voinut löytää monta. Jos koetamme seurata Krohnin fantasiatoiminnan kulkua hänen valitessaan aiheita "Kuun tarinoihin", niin ajatus suuntautuu, paitsi Anderseniin, harrastuksiltaan, luonteeltaan ja temperamentiltaan Krohnin kaltaiseen runoilijaan, Topeliukseen. Juuri siihen aikaan, kun Krohn sepitti tarinoitaan, oli Topelius julkaissut "Silverpenningens berättelser". Tämä tarinasikermä on voinut kylläkin antaa intoa Krohnille, m.m. ohjaamalla hänen huomionsa kotimaan- ja maailmanhistorian tarjoamiin aiheisiin. Topeliuksen "Sylvias hälsning från Sicilien" on ilmeisesti jättänyt Krohnin mieleen vaikutuksia, jotka tuntuvat "Kuun tarinain" kymmenennen illan kuvauksessa. Näyttää myös siltä kuin Topeliuksen runolla "Farkosten på vägen" olisi ollut jotakin vaikutusta myrskyn kuvaukseen "Kuun tarinain" yhdeksännessä illassa. — Yhtäläisyyksistä Andersenin ja Krohnin tarinoissa ja kuvauksissa ansaitsee huomauttamista, että myös Andersen kuvaa ihmisiä, jotka menevät Amerikkaan onnea etsimään, mutta kuolema on se onni, minkä he saavuttavat (Andersen 15. ilta, Krohn 1. ilta). Andersenin kuvaus grönlantilaisten leikeistä ja kuolevasta eskimosta (9. ilta) on saattanut ohjata Krohnin ajatuksen Pohjan perille ja synnyttää kuvan Castrénista Siperiassa (2. ilta). Lapsen onnea ja tyytyväisyyttä kuvaa Andersen (m.m. 17. ja 33. ilta), samoin Krohn (11. ilta). Krohnin kahdestoista ilta kuvaa onnetonta ihmiskohtaloa, kuten Andersenkin tarinoissaan tekee. Andersenin kuvaus nuoresta neidosta vanhalla sankarihaudalla (7. ilta) ehkä ei ole rinnastettavissa Krohnin kuvaukseen Siikajoen taistelutantereesta (13. ilta), mutta sittenkin on kummankin tarinan hengessä siirtymismahdollisuuksia fantasialle toisesta toiseen. "Kuun tarinain" 14. ilta on Andersenin inspiroima (8. ilta), vaikka itsenäisesti kehitetty. — Kaikista vieraista vaikutuksista huolimatta jää kuitenkin Krohnin "Kuun tarinoille" ansioksi itsenäisyys aiheitten valinnassa ja käsittelyssä. Kun laskemme yhteen kaikki "Kuun tarinain" ansiot, niin emme voi olla pitämättä tätä teosta Krohnin runoilun taiteellisesti huomattavimpana saavutuksena.