Vuonna 1860 kirjoitetut, "Mansikkain ja Mustikkain" II osassa julkaistut runot tuottivat Krohnille tunnustusta ja hyvän runoilijamaineen. Todistusvoimainen on aikaisemmin mainitsemamme Ahlqvistin arvostelu, josta siteeraamme vielä seuraavan kohdan: "Lauluissansa ja kuun tarinoissa osoittaa Suonio itsellänsä olevan melkoisen runolahjan, joka hyvin hallittuna ja huolella hoidettuna voipi antaa Suomen kielelle kalliita hedelmiä. Hän ja Santala ovat niitä harvoja laulunseppiä kielellämme, joiden teoksia voimme lukea niin ett'ei kielitunnettamme raasta joka rivillä. Suonion laulun luonne on yleisesti se vieno suru-tuntoisuus, joka on niin tavallinen ja niin kaunis pilautumattomassa nuorukaisen mielessä, joka ei vielä ole 'maailman rantaa' koetellut. Tämän tunteen tuottamista on minusta 'Onneton' kauniin. Mutta on Suonion lauluissa varsin hilpeitäkin ja elähdyttäviä kappaleita 'Suksimiesten laulu' ja 'Italian herääminen' ovat täynnänsä elävätä ja ylevätä runollisuutta ja niiden vertaa vilppaudessa tuskin lienee koko kirjallisuudessamme. 'Kuun tarinat' tekevät omituisen lajin runoutta, jolle kaunotieteen harjoittajat saavat löytää nimen. Minä kutsuisin niitä suorasanaisiksi runoelmiksi, sillä vaikka kieli muotoansa on suorasanaista, kulkee se aina ylempänä tätä suora-sanaisuutta."
Vielä on muistettava, että Krohn alusta pitäen verrattain ahkerasti harjoitti runojen suomentamista. "Sukeltaja" ei jäänyt ainoaksi laatuaan. Krohn on itse myöhemmin eräässä kirjeessä vanhemmilleen[129] huomauttanut, että semmoinen työ vaikuttaa kannustavasti runoilijan omaan tuotantoon. Runeberg oli se runoilija, jota hän nyt käsittelemällämme ajanjaksolla enimmän suomenteli.[130] Semmoinen esikuva on varmaankin jättänyt paljon jälkiä suomentajaansa, onneksi Krohnin koko kehitykselle. Uupumatta hän jatkoi "Vänrikki Stoolin tarinain" suomentamista, vaikka Ahlqvist heti alussa kiivaasti kysyi "Mansikkain ja Mustikkain" toimittajilta, mitä tekemistä heidän kalenterissaan oli Runeberg-suomennoksilla.[131]
Krohnin seuraava esiintyminen runoilijana, "Mansikkain ja Mustikkain" III osassa vuonna 1861, ei suinkaan vähentänyt hänen runoilijamainettaan. Tosin Yrjö Koskisen arvostelu koko kalenterista on jotakuinkin ankara. Hänen mielestään teos selvästi osoittaa, että "uudenmoinen runotaito Suomen kielessä vielä käypi koulua":. Muoto antaa runoilijalle niin paljon tekemistä, että hän ei jaksa vapaasti kohottaa kuvituksensa lennättimiä. Tästä seuraa, että suomennokset, joissa runollinen sisällys on ollut valmiina, ovat parhaiten onnistuneita, kuten Suonion "Laulu auringolle". Epäröiden Koskinen asettaa jotkut Suonion runot yläpuolelle muiden, vaan lisää samassa: "Mutta jos emme tahdokkaan niiltä kieltää runollista arvoa, täytyy kuitenkin sanoa, että niiden aine vielä liikkuu jotenkin ahtaassa piirissä".[132] Sen sijaan Snellman oli suopeampi. Hän sanoo Suonion runoista, että ne sisällyksen puolesta tavallisesti ovat hyvin ajateltuja ja niissä vallitseva puhdas, lämmin henki vaikuttaa lukijaan.[133] Jonkun muistutuksen runoja vastaan Snellman myös esittää.
Nimenomaan on huomattava, että Snellman pitää epärunollisena runoa "Suomalainen maamme ruotsalaiselle". Voimme kernaasti myöntää, että runo on heikko. Kenties itse aihe oli epäkiitollinen Krohnin runoilijaluonteelle, niin lähellä hänen sydäntään kuin runossa käsitelty asia olikin. Mutta Snellman lausuessaan arvostelunsa puhui oikeastaan omassa asiassaan. Krohnin runo on jälkikaikua siitä polemiikista, joka vuonna 1860 oli virinnyt Snellmanin ja Aug. Schaumanin välillä ruotsinkielen tulevaisuudesta Suomessa. Schauman on muistelmissaan selostanut kiistan kulkua[134] ja myöhemminkin on tätä aikoinaan suurta huomiota herättänyttä väittelyä käsitelty.[135] Snellmanin jyrkkä kanta ja taistelutapa ei tyydyttänyt kaikkia fennomaanejakaan, vaan jotkut heistäkin asettuivat kannattamaan yliopiston rehtorin Arppen ja Schaumanin ajatustapaa, että ruotsinkielellä oli vielä tehtävää ja tulevaisuutta Suomen kulttuurielämässä. Johdumme tässä taas koskettelemaan Krohnin kantaa kielikysymyksessä. Puhuessamme Krohnin isänmaallisuudesta lausuimme, että Krohn luonteensa mukaisesti ei suomalaisuuden asiassa tahtonut tyytyä mihinkään puolinaisuuteen, vaan oli sangen radikaali. Hän omaksui täydelleen Snellmanin kannan, että sivistyneistön velvollisuus oli suomalaistua kieleltään ja mieleltään. Kansalliseen tulevaisuuteen nähden oli Krohnin kanta sama kuin Yrjö Koskisen. Siinä suhteessa oli Krohn jyrkemmällä kannalla kuin itse Snellman, että hän ei kannattanut kaksikielistä ylimenoaikaa kouluissa ja kodeissa. Aug. Schaumanin ja Snellmanin välisessä väittelyssä Krohn oli täydellisesti Snellmanin puolella. Tämä ei estänyt häntä suomasta maan ruotsalaiselle väestölle sen oikeuksia. Sivistyneen säädyn kielimuutoksen Krohn toivoi tapahtuvan sovinnossa. Kaikki riita oli hänestä vastenmielistä. Snellmanin ja Schaumanin välinen polemiikki piti kauan mieliä kiihdyksissä. Ruotsinkielisten piirissä tietysti Schauman sai paljon ymmärtämystä ja kannatusta. Yksi ilmaus siitä on Wecksellin runo "Svenskan och Finskan", joka painettiin Schaumanin lehteen "Papperslyktan" 1860. Tästä runosta on Krohn ilmeisesti saanut lähtökohdan omalle runolleen "Suomalainen maamme ruotsalaiselle". Itse perusajatus, sovinnollisuus maamme kahden eri kieliaineksen kesken, on hänellä ollut mielessä Snellmanin ja Schaumanin polemiikin synnyttämänä, tarve sanoa sanansa runon muodossa niinikään, mutta hän tarvitsi sopivan lähtökohdan ja etsi sitä ulkoa päin. Saatuaan semmoisen hän muovaili kyllä aiheen aivan itsenäisesti lopulliseen muotoon. Wecksellin jäljittelemisestä ei Krohnia voi syyttää, vaikka runot itse asian laadun vuoksi ovat suuressa määrin samankaltaisia. Taiteellisesti on Wecksellin runo arvokkaampi. Itse asettelu, suomenkieli ja ruotsinkieli vastakkain, on tehoavampi kuin Krohnin yksipuolinen sovinnollinen puhe suomalaisen suulla. Wecksellin runo käsittelee aihetta syvemmin ja perusteellisemmin kuin Krohnin, joka on kuin lyhyt yhteenveto keskustelun tuloksista. Muodollisestikin on Wecksellin runo vaikuttavampi. Sen pitkät säkeet antavat esitykselle vakavuutta, kun taas Krohnin kevyesti luistavat säkeet tuovat sanontaan liian nopean tempon. Vielä on Wecksellillä sekin etu puolellaan, että hänen välineenään on hiottu, vanha sivistyskieli, kun taas Krohnin säkeet kovin selvästi osoittavat, että "uudenmoinen runotaito Suomen kielessä vielä käypi koulua". Näistä eduistaan huolimatta Wecksellinkin runo sai Snellmanilta hylkäystuomion ja ansaitsikin sen, sillä kieltämättä sekin on pääasiassa epärunollinen. Onhan m.m. Wecksellin kauniisti muovailtu loppusäkeistö runollisesti jokseenkin vähän vaikuttava:
Svenskan.
Icke mer vi bryte lansar, ingen seger så blir spord;
Offrande åt ljuset stride vi för samma dyra jord.
Af din framtid vill jag lära, af min forntid du igen —
Och så evig striden varar, lika ädel vare den.
("Papperslyktan").
Samaa voi sanoa Krohnin loppusäkeistöstä:
Siis veljeni, heitä jo pois viha, vaino!
Tää Suomi tok' kummanki armas on ainoo.
Siit' olkohon riita
Ja kiistamme siitä
Ken Suomea parhaiten rakastanee.
("Mans. ja Must." III).