Vertaus, jota ei voi osoittaa lainatuksi, on tässä koko runon kannattavana voimana ja saa unohtamaan muodon puutteellisuudet — katkotut sanat ja proosallisen verbin "keikkuu". Runo "Purjehdusretki" sisältää pitkin matkaa vertauksia, jotka tekevät runoilijan mietelmät esteettistä mielihyvää synnyttäviksi. Krohnin ajatus- ja tunnetapa kuvastuu selvästi myös säkeistössä:
Ja henkesi jos pilkkoimeihin
Suljettu oisi valon pelon tähden —
Kuin kukka pantu pohjaan kellarin,
Voit ojentaa tok' edes yhden lehden
Ylöspäin luokse rautaristikon
Ja kuolla tok', jos kuoleminen on,
Näin, valon kultasätehiä nähden.
(Tervehdysrunoja).
Samassa runossa muodostelee Krohn tuon verrattain ylimalkaisen ja aikaisemmin käyttämänsä vertauksen, että Suomen kansa on kuin kallio, taiteellisesti vaikuttavammaksi:
Kuink' enskerran nähden kolkot riuttarivit Suomenmaan,
Purjehtija kammostuen niistä pelkää surmaa vaan;
Näin myös suomalaisen luonne kova, jäykkä, karkea
Poijes työntää, peloittaapi, kammoksuttaa outoa.
Mutta laske rohkeasti haakses karein lomitse j.n.e.
Samoin jokseenkin paljon käytetty vertaus, yliopisto — Suomen sydän, on runossa "Brahen patsasta paljastettaessa" kehitetty pitemmälle. Aivan itsenäisiä vertauksia on laulussa "Pohjolan valkeneminen". Vertaus runossa "Tähden tuikkiminen"[168] on vilpittömän tunteen ilmaisu. Onhan runo kirjoitettu v. 1869, jolloin Krohn ankarien sisällisten taistelujen jälkeen nöyrästi alistui Jumalan tahtoon tunnustaen hänet rakastavaksi isäksi.
"Kuun tarinoissa" ei ole vertauksia kovin runsaasti, mutta ne ovat sattuvia ja kauniita, harvoin aivan sovinnaisia. Tarinain neljästoista ilta on hyvä esimerkki Krohnin taidosta vertausten käyttämisessä. Että runoilijan vertauksia ei saa ilman varmoja todisteita pitää lainoina, siitä on esimerkkinä "Kuun tarinain" kolmastoista ilta. Siinä esiintyvä runollinen vertaus — kallein kaste kauneimmassa ruusussa on nuoren neidon kyynel taistelutantereen hankea punaavalla isänmaansa puolesta kaatuneen urhon veriruusulla — tavataan Cygnaeuksen runossa "Rosorna om våren 1808", mutta Krohn ilmoittaa nimenomaan, että hän kirjoittaessaan vertauksensa ei tuntenut Cygnaeuksen runoa. Täysin itsenäisiä ovat nekin Krohnin vertaukset, jotka johtavat mieleen Schillerin, kuten esimerkiksi kuvaus tulesta liedessä ja valloilleen päässeenä ("Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille", IV) tahi arvoitus "Runoniekan sydän".
Krohn osoittautuu siis vertausten käyttämisessä melkoisen itsenäiseksi. Sitäpaitsi hänen vertauksensa osoittavat hyvää runollista aistia ja tarkkaa luonnon tuntemista. Vertausten havainnollisuus johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että Krohn melkein aina rinnastaa abstraktisen konkreettiseen, henkisen aistimilla havaittavaan. Vain runossa "Purjehdusretki" on verrattu metsän kohinaa kosken ääneen, veneen kulkua kotkan leijailuun, veden jättämiä jälkiä emännän siivoamispuuhiin, purjeen pullistumista sotaorhin vilkastumiseen. Pari kertaa on henkinen ilmiö rinnastettu henkiseen, ja tulos on sangen vaikuttava. Semmoista on aikaisemmin siteeratussa runossa "Ihmis-seuroissa", jossa kahta tunnetta verrataan toisiinsa.
Paitsi havainnollisuutta on Krohnin vertauksissa vielä muitakin ominaisuuksia, jotka tekevät ne esteettisesti vaikuttaviksi. Välimatka varsinaisesta mielikuvasta sen kanssa rinnastettuun ei tosin koskaan ole niin suuri, että vertaus tuntuisi rohkealta ja vaikuttaisi sen kautta voimakkaasti, mutta se on kuitenkin riittävän suuri synnyttääkseen tarkoitetun esteettisen mielihyvän. Usein ovat rinnastetut mielikuvat myös sitä laatua, että lukijan mielikuvitukselle jää liikkumisvapautta. Vielä pistää Krohnin vertauksissa silmiin tarkkuus ja täsmällisyys. Kokonaisuutta, johon vertaus kuuluu, on aina pidetty silmällä, niin että harmoniaa ei rikota. Vertauksen yksityiskohdat on huolellisesti muodosteltu. Joku tilapäinen kompastus tosin voi löytyä. Vanhempana, jolloin Krohn kirjoitti etupäässä juhlarunoja, hän paisutti toisinaan vertauksensa laajoiksi. Niihin yhtyy tällöin tavallisesti mietelmiä, jommoisiin Krohnilla oli taipumusta jo alusta pitäen. Filosofoimista löytää vertauksien ohella sangen monesta Krohnin runosta, joten häntä voi hyvällä syyllä nimittää mieterunoilijaksi. Myöskin huumoria on vertauksissa joskus, esim.: "Mutta vuodet vierivät, ja huonotkin kosiomiehet yhä harvenivat sitä myöten kuin hampaat harvenivat vanhan Liisan suusta" (Viimeinen Kosija). Tämmöinen on kuitenkin aivan tilapäistä Krohnin puhtaasti kaunokirjallisessa tuotannossa. Kansantajuisissa tieteellisissä esityksissään hän sen sijaan käytti runsaammin humoristisia vertauksia.