Krohn itse ei koskaan luullut liikoja runolahjastaan, päinvastoin hän oli liiankin vaatimaton. Hän tyytyi ilomielin olemaan alempana portaana Suomen kunniaan, kunhan hän sillä vain helpoitti suomalaisen runouden kohoamista korkeuteen. Hän ei tahtonutkaan olla muuta kuin varpunen, jonka tirskutus unohtuu, kun tulee kevät laululintuineen. Ilokseen hän sai nähdä sen työn menestyvän, johon hän sydämensä koko lämmöllä oli ottanut osaa. Ei koskaan ollut hänen ilonsa suurempi kuin silloin, kun joku uusi huomattava voitto suomalaiselle kulttuurille ja nimenomaan suomalaiselle runoudelle oli saavutettu. Suomalaisen runouden tulevaisuudesta hän oli varma ja siksi hän lauloi riemusta värähtelevin mielin:
Kielemme — — — — —
Pilvihin päin kohoaa, yli maan leviää sadoin latvoin,
Suurena, pystyssä päin kuin korven tuo jalo honka,
Täynn' iloparvia sirkkusien, vain vartoen vielä
Oksilleen pian myös lumouttelevaa satakieltä.
IV.
Tyylin ominaisuuksia. — Kielenkäyttö.
Tyylissä kuvastuu runoilijan sisin olemus. Tarkkaamalla Krohnin tyylin ominaisuuksia koetamme vielä täydentää ja tarkistaa sitä runoilijamuotokuvaa, joka edellisissä luvuissa on esitetty. Havaintojemme valaisemiseksi lienee tarpeetonta tähän painattaa täydellisiä esimerkkipoimintoja, koska aineiston jokainen helposti löytää Krohnin runoista. Ainoastaan tyypillisimpiin seikkoihin kiinnitettäköön huomiota.
Runouden luonteeseen kuuluu kuvakielen käyttö. Kertovalle ja ilmiöitä tasapuolisesti tarkastelevalle runoudelle antavat vertaukset selvyyttä ja tyyneyttä, mutta myöskin subjektiivisempi tunnelyriikka käyttää niitä mielellään, sillä vertaus tuo esitykseen elävyyttä ja havainnollisuutta lisäten sen kautta myös sanonnan tunnepitoisuutta ja esteettistä tehoa.
Vertauksia käyttää Krohn ahkerasti. Niiden joukossa on tietysti jokin määrä yleistä käyttötavaraa, jossa runoilijan luonteen laatu ei juuri pääse kuvastumaan. Mutta sellaiset aivan sovinnaisetkin vertaukset, kuten esim. "tyynnä lahti niinkuin peili vielä lepäävi", "kuin yö ol' mielen' synkeä ja musta", "lampi läikkyväinen mielenikin on, päivän hälinässä raukka rauhaton", "mustana kuin yö liehuivat pitkät suortuvansa tuulessa ja silmät tuikkivat kuin tähtien tulet" j.n.e., elävöittävät esitystä ja lisäävät sen vaikuttavaisuutta. Aivan hedelmättömiä vertauksia ei Krohnin tuotteissa juuri ollenkaan tapaa. Sen sijaan useimmissa hänen vertauksissaan, vaikka ne yleensä eivät ole kaukaa haettuja, on jotakin omaperäistäkin. Siksi ne aina vaikuttavatkin ja antavat tyylille erikoisen sävyn.
Mitä pitemmäksi ja yksityiskohtaisemmaksi vertaus Krohnilla on kehitetty, sitä omaperäisempi ja runoilijaa kuvaavampi se silloin myös on. Esimerkkeinä mainittakoon runot "Puolen vuoden päästä", "Järven rannalla", "Sun tahtosi tapahtukoon" ja pitkät vertaukset runossa "Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille".
Krohnilla on monesti vertauksia, jotka ovat aivan omintakeisesti muodosteltuja ja osoittavat suurta ajatuksen ja tunteen voimaa. Semmoinen on runossa "Ihmis-seuroissa" runoilijan vastaus ystävän kysymykseen, miltä tuntuu suuren surun kohdattua ihmisseuroissa:
Kuin aaltoin tanssi, paiste auringon
Kirkkainkin hänellen, jok' ulapalla
Tuul' ajon' yksin keikkuu avaralla,
Kun laiva särkyi haaksirikkohon.