Suomenkielisen taiderunouden vaikutus Krohnin tuotantoon on vähäinen siitä luonnollisesta syystä, että Krohnin alkaessa esiintyä runoilijana oli suomenkielistä taiderunoutta olemassa varsin niukasti. Ahlqvistin esimerkki semmoisenaan oli kylläkin kannustava. Juuri Krohnin tullessa ylioppilaaksi, vuonna 1853, oli Ahlqvist sangen tuottelias.[166] Näiden kahden runoilijan luonteitten erilaisuudesta ja katsomuksen samanlaisuudesta on jo huomautettu. Tuon yhtäläisen katsomuksen ja aatemaailman vuoksi juuri ei voi katsoa olevan Ahlqvistin promotiorunon vaikutusta Krohnin promotiorunon samankaltaisessa kohdassa eikä myöskään olettaa Ahlqvistin vaikutukseksi sitä yhtäläisyyttä, minkä voi löytää Krohnin runossa "Runebergin patsasta paljastettaessa" ja Ahlqvistin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin painetussa runossa "Valtiollista". Krohnin runojen muotoon on tietysti runomittateoriamme vakiinnuttaja Ahlqvist vaikuttanut, mutta Krohn jatkoi tässä Ahlqvistin työtä kokeilemalla uusilla ja mutkikkaammilla runomitoilla, hiomalla ja keventämällä uudenaikaisen suomenkielisen runon muotoa. Juuri tässä suhteessa Krohnin ansiot runoilijana ovat kaikkein suurimmat.

Juhana Cajanuksen ja Kallion vähäinen vaikutus on jo mainittu. Muitten suomenkielisten runoilijain tuotteista ei Krohn näy vaikutusta saaneen. Se on luonnollistakin. Olihan Krohn sekä henkisesti rikkaampi ihminen että suurempi muodon taitaja kuin muut hänen aikuisensa suomenkieliset runoilijat, tietysti Ahlqvist ja Kivi pois luettuina.

Franzénin, Runebergin ja Topeliuksen vaikutusta olemme löytäneet hiukan enemmän. Hengeltään on Krohn heidän heimoaan ja seuraa heidän jälkiään, kuitenkin aina säilyttäen itsenäisyytensä. Ahlqvistin promotiorunossaan antamaa neuvoa seuraten hän ymmärsi, että Suomen Runottarella oli vielä paljon oppimista, ja istuutui oppia ottamaan Suomen suurimpien ruotsinkielisten runoilijain jalkain juureen. Se oli todellista itsenäistä oppimistyötä, ei koskaan hengetöntä jäljittelyä, ja siksipä juuri Krohnin osaksi tulikin ensimäisenä laajennella uusin kielin Suomen Runottaren viisikielinen kannel. Runeberg, aikakautensa kirjallisen maun määrääjä Suomessa, painoi lähtemättömän leiman Krohnin runouteen. Sama isänmaallinen henki, johon Krohn syvästi eläytyi varsinkin askaroidessaan "Vänrikki Stoolin tarinain" suomennostyössä, siirtyi Krohninkin runouteen ja hankki sille ystäviä. Runebergin runojen taiteellinen muoto, harmoonisuus ja selvyys, oli esikuva, ihanne, jota tavoittelemalla Krohn omasta puolestaan kohotti suomenkielistä runoutta, nimenomaan sen muotoa, entistä suurempaan taiteellisuuteen ja siten vaikutti kauas eteenpäin ajassa. Topeliuksen vaikutusta on, että Krohn sai tuoneeksi suomenkieliseen kirjallisuuteen sen laulahtelevan tunnelyriikan, jota raskasaatteisempi ja raskasliikkeisempi Ahlqvist ei voinut tarjota. Tähän on lisäksi vaikuttanut myös Franzén, joka osaltaan myös on johtanut siihen, että Krohn laulaa tunteensa julki välittömämmin, naivimmin kuin Ahlqvist. Raskasverinen, hämärä, mahtipontinen Fredrik Cygnaeus ja ahdaskatseinen, karu Lauri Stenbäck eivät olleet Krohnin hengenheimolaisia, mutta varmaankin on Krohnille runoilijanakin ollut hyödyksi edellisen aatteellisuus, humaanisuus ja kulttuurivalppaus, jälkimäisen runojen hartaus, miehekkyys ja taiteellisuus.

Suomalaisen kirjallisuuden hyväksi tuli vielä sekin, että Krohn noudatti työssään johtolausetta:

Sun Europalt' on oppi ottaminen,
Jos elämähän Europassa jäät.

Eurooppalaista runoutta näyttää Krohn tunteneen melkoisen laajalta. Hänen omaan tuotantoonsa ovat vaikuttaneet kuitenkin vain etupäässä Körner ja Schiller, joihin hän oli tutustunut jo kouluaikana. Nuoruusvuosina tuli lisäksi Petöfi. Kosketuskohtia Tegnérinkin runouteen on Krohnilla. Tulkitseehan Krohn samaa katsomusta kuin Tegnér runossa "Fridsröster". Sivumennen olemme Krohnin runoja tarkastaessamme johtuneet mainitsemaan Böttigerin ja Heinen. Silmiin pistävää on, että slaavilainen, nimenomaan venäläinen runous ei ole suuresta taiteellisuudestaan huolimatta kyennyt jättämään mitään jälkiä Krohnin tuotantoon — sekin todistus Krohnin länsieurooppalaisuudesta.

Krohn oli herkkä vastaanottamaan vaikutuksia, mutta hän sulatti ne aina omaksi henkiseksi omaisuudekseen ja painoi koko tuotantoonsa oman henkensä leiman. Hänellä oli oma soittimensa ja hän soitti sillä omia säveleitään. Lönnbeck vertaa tuota soitinta uudenaikaiseen kanteleeseen ja sanoo: "Sillä voi soittaa suuren joukon mitä viehättävimpiä säveliä, sekä kaihoisia että iloisia, mutta ei pidä yrittää antaa niille voimakkaampaa kaikua kuin soitin sallii".[167]

* * * * *

Julius Krohnin harras ja tuloksista rikas työ suomalaisen taiderunouden hyväksi on suoritettu aikana, jolloin meillä korkeimpia taiteellisia vaatimuksia täyttävää suomenkielistä runoutta ryhdyttiin luomaan, sille perustusta laskettiin. Sentähden on Krohnilla pysyvä ja sangen merkittävä sija runoutemme historiassa. Hän on klassikkojamme. Häneen soveltuvat Snellmanin sanat: "Vielä silloinkin kun Suomen kirjallisuuden omana kerran on oleva rikkaampi aartehisto lauluja ja runoja, onnellisempien nerojen ilmoillelaulamia, palataan kuitenkin aina niiden runoilijain luo, jotka ladun hiihtivät, tien osottivat, heitä ja heidän laulujansa kuulemaan."

Ken palaa Krohnin luo, hän löytää muutakin kuin miehen, joka uhrasi kaikkensa suomalaisen kulttuurin hyväksi, muutakin kuin jalon henkilön, joka elämäntyönsä runsaitten tulosten vuoksi on suurmiehiämme. Hän löytää runoilijan, herkkäsieluisen, lempeän ja esteettisesti nautittavan. Eino Leino on pikakuvissaan suomalaisista kirjailijoista liioitellut väittäessään, että Krohnin runous on nykyisin aivan vanhentunutta ja vanhenee yhä. Kun suomalainen lukijakunta kehittyy ja suomalainen kulttuuri syvenee, niin paljon uutta kamaa heitetään tieltä pois, ja silloin pääsevät taas paremmin näkyviin Krohnin parhaat runotuotteet, ne, joissa hän on saavuttanut suurimmat taiteelliset voittonsa.