Kalevalanmittaisia runoja on Krohnilla kuusi kappaletta. Muodon puolesta ne ovat kaikkein täydellisimpiä ja sujuvimpia koko Krohnin tuotannossa. Niitä sääntöjä vastaan, jotka nykyisin vallassa oleva teoria on omaksunut, hän rikkoo toisinaan siten, että panee lyhyen pääkorollisen tavun nousuun. Se tapahtuu seuraavissa kolmessatoista säkeessä:
Suotta _su_rekaan eneä.[185] (Neidon lohdutus.)
Sydämeskö _su_latuutta.
Hänpä, joka _su_ven saattoi. (Suvilaulu.)
Otti iki-orjaksensa.
Orjan selkä _su_juvaksi.
Jalan nelin juoksevaiset.
Virun _sy_dän-verissäsi. (Rauta.)
Ota toukka _to_veriksi. (Neuvo.)
Jopa tunsin, _jo_pa tiesin. (Luettuani Säkenien toisen parven.)
Kuule, _mi_tä sulle lausun.
Mitä _ki_viä kovia.
Mit' on _pu_roja povessas.
Ällös _su_rullinen Suomi. (Helsingin teaterin vihkiäisissä.)
Pahemmin loukkaa korvaa kahdessa säkeessä tavattava pitkän pääkorollisen tavun asettaminen laskuun:
Tulost' armahan _au_ringon. (Suvilaulu.)
Muuttuos _muu_tellessani. (Hels. teat. vihk.)
Muita virheellisyyksiä ei ole ja nämäkin hupenevat jokseenkin huomaamattomiin muun luontevan sanonnan joukkoon. Kaunistuskeinoja, alkusointua ja kertoa, on käytetty hyvällä aistilla.
Antiikin runomittain vaikutus suomenkielisen taiderunouden muotoon on melkoinen. Niitä suomenkielellä jäljiteltäessä on runo mikäli mahdollista rakennettava sekä laajuudelle että korolle. Tähän tulokseen on tultu monien tutkimusten ja kokeilujen kautta. Kehityksen kulku kuvastuu jossakin määrin Krohnin runoissa.
Etupäässä vain heksametri ja pentametri ovat Krohnilla edustettuina. Nuorena hän oli kerran yrittänyt niiden käyttämistä ("Angeelikka"), mutta huomannut itsekin tuloksen epätyydyttäväksi. Kielitaitokin oli hänellä silloin vielä liian heikko, kuten huomaa, jos tarkastaa joitakin säkeitä "Angeelikka"-suomennoksessa:
Huolissais hohise, jalava, sa vavahtelevainen,
Lehväsi paina alas haudalle Angeelikan!
Leppänen, latvassais eikö huolta ruikuta rastas?
Eikös, hauta, povees kaada yö kyyneliään?
Käy tähän Angeelikkain minun kanssain varjossa kuolon
Lehdet lueskelemaan muiston lakastunehet!
Silma näen minä vaan, oi taivahan tyttö; lehesä
Muotosi mulle näkyy, haahmona taas häviää.
Enkelini sulonen, Sa kukkiessasi kaunis,
Vielä lakastuessasi, — kuolos', eloses olit!
Enkeli maalla sa liehuelit — et astunu maata,
Maallisten himojen painoa paitsi olit.
Sentään olois ol' osaksi jo taivahallinen täällä,
Ennenkuin katosit, lähtevä lentoin usein.
Kypsyneenä runoilijana, runoilunsa toisella nousukaudella, Krohn valittaa, että heksametriä on vaikea kirjoittaa suomeksi. Tällöin hän oli omaksunut korkoteorian suomenkielisen runon perustaksi ja rakensi eleegisen runomitan yksinomaan korolle, jättäen siinä määrin laajuuden huomioon ottamatta, että se hämmästyttää Ingmanin ja Lönnrotin aikalaisessa. Tulos oli nytkin huono. Valaisevin esimerkki on runo "Armahalleni":
Pyhää pantuna tult' on pohjaan nuorukaisrinnan,
Luojan enkelien lahja lempeileväin.
Kuonast' erite luo se kullan kiiltävän pinnan,
Uhrisavuna vie sielun taivohon päin.
Ilmahan korkeellen sen loimu loistava entää,
Valkaisee valoineen yötäkin pime'impää;
Ympäri manteren, maan sen säihkyvät säkenet lentää,
Sydän jäätynehin syttymättä ei jää.
Mut voi poloa voi, jos lieden se hurjana heittäis,
Raivoten rauniot vaan jäljiks jättävä ois!
Voi myös, voi, tomu maan jos pyhän valkean peittäis,
Tuli jos taivahinen turhaan sammuisi pois!
Viaton Vestali Sä, oi tule ja tultani varjoo,
Viritä väsäyvää, hillitä hurjenevaa!
Siunauksena näin se valoa, lämpöä tarjoo,
Herran asehena suurta toimehen saa.[186]