Kätes armollisen alta mu' ei tempaa (Ps. 139).
Mu' oisit surreet ja itkeneet (Nuoruuttaan surija).
(Mansikoita ja Mustikoita III.)
Krohnin asema suomalaisessa kirjallisuudessa on sellainen, että hänen tyylinsä ennemmin tahi myöhemmin on otettava perinpohjaisesti tutkittavaksi. Tällainen tutkimus voi tuoda esille ja selvittää yhtä ja toista runoilijan sisimmästä, vaikeasti tavattavasta olemuksesta. Mutta todennäköisesti se arvostelu, minkä tuleva tutkimus antaa Krohnin runotyylistä, on pääasiassa sama, mikä tulee lopputulokseksi tässä luvussa esittämistämme seikoista, nimittäin että Krohnin runotuotanto juuri tyylillisillä ominaisuuksillaan on kehittänyt suomenkielistä runoutta entistä suurempaan hienouteen, notkeuteen ja täsmällisyyteen.
V.
Runomuoto.
Ahlqvist kirjoitti v. 1871: "Meiltä kaikilta sekä saapi että pitääkin vaatia enemmin säännöllisyyttä taiteenmuodoissa ja huolellisuutta kielessä kuin uskaljaisuutta teosten kokoonpanossa tahi omaperäisyyttä aatteissa."[183]
Koko tähänastinen esityksemme osoittaa, että Krohnin suurimmat ansiot suomenkielisen runouden kehittämisessä ovat löydettävissä muodon puolelta. Se vaatii siis lähempää tarkastelua.
Suomalainen taiderunous on vielä aivan nuori, mutta sen ulkonainen rakenne on ennättänyt olla monen vaihtelun alainen.[184] Kysymys runomitasta muodostui taiderunoutemme ensimäisinä kehitysvuosina niin tärkeäksi, että melkein kaikki suomalaisuuden miehet pohtivat sitä. Täten syntyi useita runomittateorioita, joiden kunkin oikeutusta koetettiin osoittaa myös käytännössä.
1800-luvun puolivälissä oli kirjavuus tässä suhteessa suurimmillaan. Kun Krohn aloitti suomenkielisen runoilunsa, ei runomittakysymys vielä ollut lopullisesti ratkaistu, mutta sai kuitenkin kohta Ahlqvistin teoriassa hyväksyttävän ratkaisun. Tämä kuvastuu Krohnin tuotannossa. Teorian horjuvaisuus ja hyvien esikuvien harvalukuisuus vaikuttivat, että Krohn ensimäisissä runoissaan ("Sukeltaja", "Angeelikka", "Hurtti-ukko", vieläpä "Varpunen") liiaksi polki korkoa eikä hänellä ollut mitään varmaa kantaa koron ja laajuuden keskinäisestä suhteesta. Korkoteoria oli kuitenkin jo aivan voittamassa ja vuoden 1861 alussa Ahlqvist jo yksityiskohtaisesti esitti teoriansa. Siksipä Krohnin lukuisat vuonna 1860 kirjoitetut runot jo rakentuvat varmalle teoreettiselle pohjalle ja ovat muodoltaan sujuvia ja hyviä. Korko on niissä runomitan perusteena. Missä sitä vielä tilapäisesti loukataan, siinä on kysymyksessä aloittelijalle sattunut kompastus. Laajuuden huomioonottaminen lienee enemmän vaistomaista kuin tahallista. Yksityiskohtainen tarkastelu selvittää asiaa tarkemmin.
Vanha suomalainen runomitta, jonka lait Porthan oli selvittänyt, antoi 1800-luvun alkupuolella aihetta vilkkaaseen väittelyyn. Alkaessaan runoilla suomeksi Krohn tuskin oli erikoisemmin saanut vaikutteita tuosta väittelystä. Olivathan hänen opintonsa ja harrastuksensa aluksi suunnatut toisaalle. Sen sijaan elävät esikuvat, Kalevala ja yleensä kansanrunous, olivat häntä innostuttaneet jo kouluaikana. Niinpä onkin Krohnin ensimäinen suomenkielinen runo, "Suvilaulu", kirjoitettu vanhalla suomalaisella runomitalla.