Yksi kielellinen omituisuus on kuitenkin runsaasti edustettuna läpi tuotannon: diminutiivimuotojen käyttö. Jos voisikin tässä otaksua jonkun verran saksan- ja venäjänkielen vaikutusta, niin täytyy kuitenkin katsoa diminutiivimuodot juuri runsaslukuisuutensa takia luonteenomaisiksi Krohnille. Miten paljon vähemmän löytääkään semmoisia Ahlqvistin runoista! Krohn on lempeämpi, hempeämpi, sirompi kuin Ahlqvist. Siksi hänellä on pitkin matkaa: viinitarhasessa, ikkunaisen alla, aurinkoinen (subst.), päivänen, pimeäinen, kurjainen, linnut laulaa virtosia, soittain kielosia (epäselvyyden uhallakin!), kirkkahainen, ankarainen, emäntäinen, matalainen, Suomenniemyt, sulosilmyet — vieläpä helminen, nieminen, akkanen (aivan kuin sukunimiä!).

Joskus johtaa loppusoinnun tarve Krohnin käyttämään sanoja, joita hän muuten välttää: vaiki, läksi. Rytmin takia on hänellä myös joskus muotoja, joita muuten ei olisi syytä käyttää, esim.

Net kuka säilyttää sydämessään, siltä ei katoo Koskahan kuitenkaan nuoruus loistehineen.

Krohnin kielenkäytössä pistää nykyaikaisen lukijan silmään myös sana neiti. Kirjakielen kehitys ei ollut vielä 1860-luvulla täysin vienyt siihen eroitukseen, minkä kieli nyt merkitsee sanoilla neiti ja neito. Esteettistä nautittavuutta neiti-sanan käyttö ei vielä pahasti häirinne säkeissä semmoisissa kuin:

Oi neiti, rangaistukseni on tosin armoton.
Useinhan myös poika neiti-lemmen näin sytyttää.
Metsän sorja neitinen.
Ja kalliolla neiti tuoss' istui ihana.

Pikemminkin voisi odottaa, että myöhäisempien sukupolvien korvissa sana neiti antaisi Krohnin säkeille hieman arkaistisen sävyn, joka varsinkin viimeisessä esimerkissä, Lorelein suomennoksesta otetussa, olisi eduksi. Kerran on Krohnilla myös neito: "Närkästyen neito lausui" ("Neuvo"). Murteellisuuksien lisäksi voisi Krohnin syntyperää muistaen otaksua hänen runokielessään olevan muukalaisuuksia. Niin ei kuitenkaan ole asian laita. Huomautimme jo edellä, että Krohnin proosakieli on ihmeteltävän vapaa svetisismeistä. Runokieli jo luonnostaankin vieroo muukalaisuutta. Omituista on kuitenkin, että Krohn, joka perin taitavasti korvasi suomenkielen epäonnistuneita lainoja ruotsinkielestä, käyttää vielä viimeiselläkin runoilukaudellaan sanaa rinki:

Rakkaan ruhtinaan nyt taaskin rinkihimme.

Runosuomennoksessa "Käynti valunpajassa" tavatan sanat passata, passari, kyttä. Siinä onkin kaikki korvaa loukkaava epäsuomalaisuus, mitä Krohnin runoista löydämme.

Sen sijaan on Krohnin sanastossa alkuaikoina suomalaisia sanoja, jotka hän pian itsekin huomasi epätyydyttäviksi. Poimimme "Syyn sovituksesta" seuraavat esimerkit: luoma (= Schicksal), valju (= unfreundlich), valjuus, suuteloilla apattaa, sydäntä hellää runnahtaa, haudan teljet ruhdaista. Tähän kuuluu myös, nähtävästi Santalalta (esim. Heinen "Du bist wie eine Blume" runon suomennoksesta) saatu sana hempukka. Nämä sanat kaikki katoavat pian Krohnin runoista. Kun Krohnin runollinen luomisvoima on korkeimmillaan, on hänen sanastonsa ylimalkaan runollista, korutonta ja luontevaa. Jokin tyylillinen kompastus, jokin mauttomuus silloin tällöin saattaa esiintyä, mutta ne ovat poikkeuksia. Kun Krohn kielen varoista itse muodostaa jotakin uutta, esiintyy tavallisesti hänen hyvä kieliaistinsa (tyynenkylmä, kantopoika). Aivan uusia sanoja hän esittää harvoin. Kuvaavia ovat ehdotukset louhikäärme (pro lohikäärme) ja suvenkorento (pro sudenkorento), joka viimeksimainittu ei kylläkään esiinny Krohnin runoissa. Krohn tekee uudistusehdotuksensa saadakseen käytäntöön luonnollisemman sanan,[181] hän tahtoo enemmän järkeä nimitykseen. Ajatuspuoli hänessä on voimakkaampi kuin tunnepuoli. Hän painuu mieluummin arkiseksi käyttämällä nimitystä louhikäärme kuin antaa mielikuvituksensa lähteä hillittömästi lentoon lähtökohtana hieman hämärä sana lohikäärme.

Yksi seikka Krohnin kielenkäytössä vielä mainittakoon. Hän kuten Ahlqvistkin katkoo sanoja enemmän kuin nykyaikainen maku sallisi, mutta ei enemmän kuin muut hänen aikalaisensa. Näimmehän edellä hänen itsensä tuomitsevan liiallisen sanain katkomisen virheeksi, joka suorastaan pilaa vanhan suomenkielisen taiderunouden. Tätä virhettä hän parhaansa mukaan välttää. Kun Krohn alkoi runoilunsa, oli Ahlqvist jo kielenkäyttöön nähden kohonnut auktoriteetin asemaan. On kunniaksi Krohnille, että hän verrattain pian vapautuu Ahlqvistin auktoriteettipainon alta. Niinpä esim. sellaista lyhennystä, että sanan kahdesta loppuvokaalista toinen on heittynyt,[182] jommoista Ahlqvistilla kyllä tapaa, on Krohn käyttänyt runoilukautensa alussa vain yhdessä sanassa ja vain kaksi eri kertaa, nim.: