Suomenkielen sanojen pituus ja taipumattomuus loppusointuihin olivat tietenkin seikkoja, joihin alkavan runoilijan huomio heti kohdistui hänen koettaessaan käyttää suomenkieltä uudenaikaisissa runomitoissa. Vuonna 1862 julkaisi Krohn muutamia ajatuksia näistä asioista.[179] Hän ehdottaa m.m.:

"Sopinee kukaties viljellä muutamia lyhennyksiä, jotka runsaalta kartuttaisivat sekä kaks- että ykstavuisten riimein paljouden. Semmoisia olisivat:

1) vanhassa kirjakielessämme tavallinen, vaan nyt pahaksi onneksi hyljätty monikon 3 tekijä, esim. teit = tekivät, söit = söivät, näit = näkivät, vannoit = vannoivat.[180] Muissa tehdikköin ajoissa ja tavoissa, missä tämä lyhennys ei sopine, voisi vanhain runoin esimerkin mukaan käyttää yksikköä, esim. miehet menee = menevät; 2) löynnyt = löytänyt, lennyt = lentänyt; 3) löytty = löydetty, säätty = säädetty; 4) leten = lentäin, rieten = rientäin; 5) pyys, kääns, morkkas, lentäis, kääntäis; 6) sorja, norja, palvelja; 7) Suomalain, nuorukain; 8) autuun = autuuden, autuussa = autuudessa: 9) kalatuus = kalattomuus, mittömyys = mitättömyys. — Kaikki nämä lyhennykset olivat vanhassa kirjakielessämme tavalliset, paitsi viimeinen, joka Kalevalassa on löytyvä.

Sanain loppujen katkaisemista esi-isämme viljelivät liiaksi, niin että värsy siitä tuli kankeaksi ja rumaksi. Mutta muutamat varoisat lyhennykset eivät haittaisi meidän aikuisissakaan runoelmissa. Suuressa osassa maatamme (Itä-Suomessakin) ei suupuheessa enää kuulu loppuäänikästä Translativossa, Inessivossa ja määräsanain päätteestä -sti. Sen voisi runoilijakin käyttää hyväksensä edes parittoman tavuisissa sanoissa kun tulevat värsyn loppuun, esim. maass(a), taivahass(a), avarast(i). Värsyn sisässä sitä kuitenkin pitäis karttaa ja lopussakin, jos sana on kakstavuinen, koska siitä lopputavuu tulisi kovin raskaaksi ja kankeaksi.

Värsyn sisässä olkoon loppuäänikkään poisheittäminen luvallinen ainoastaan kun seuraava sana alkaa äänikkäällä, j:llä tai samalla kerakkeella, johon katkaistu sana tulee päättymään, esim. maas' ja taivahassa, rinnass' sotamiesten, siivill' linnun sukkelilla, suureks sankariksi paisui; muissa sijoissa kuin Inessivossa, Adessivossa ja Translativossa kuitenkin ei pitäis heittää pois äänikästä muun kerakkeen edeltä kuin j:n. Partitivoapa sopinee käyttää yhtähyvin katkaistuna kuin täydellisenä, esim. marjoi ja marjoja."

Erikoisen rohkea ja uudistushaluinen ei Krohn siis ole ehdotuksissaan. Mutta näitä omia sääntöjäänkään hän ei kaikkia noudattanut. Niinpä näkyy hänen korvansa vieroneen sitä kalevalaista lyhennystä, joka yllä on esitetty 9:nnessä kohdassa. Hänen runoissaan ei ole uudemmassa runokielessämme viljalti esiintyviä muotoja semmoisia kuin "onnettuutta", "toivottuutta" (— vieläpä "varhaisvaikuttamattuutta"). Vain poikkeuksellisesti tavataan vanhalla suomalaisella runomitalla kirjoitetussa "Suvilaulussa": "Sydämeskö sulatuutta?" Tahtoisimme lukea tämän seikan hänelle ansioksi. Myöskään muihin uudemman runokielemme mauttomuuksiin ei Krohn ole ollut myötävaikuttamassa. Milloin joku nuoremman polven runoilijain käyttämä oudonpuoleinen sana soinnahtaa jo Krohnin runoudessa tapaamallemme, on se tavallisesti käyttökelpoista tavaraa, kuten esim. Eino Leinolla runossa "Kimmon kosto" tavattava sana potkee. Krohnin "Suksimiesten laulusta" tunnemme säkeen "Jalka potkee". — Uusimpaan runokieleemme näkyy vakiintuneen sanalle sydän rinnakkaismuoto syön, jota esim. V.A. Koskenniemi käyttää hyvin painokkaissakin paikoissa. Tätä jo Lönnrotin käyttämää, mielestämme rumaa muotoa Krohn välttää. Se osoittaa hyvää makua ja kieliaistia. Todistukseksi viitattakoon vain siihen, että Eino Leino, joka sanojen ja muotojen valinnassa on sangen ennakkoluuloton, käyttäen rohkeasti kieltä aina sen mukaan mitä tilanne kulloinkin vaatii, ei parhaissa tuotteissaan käytä sanaa syön = sydän.

Löydämme tietysti Krohnin runoista kuitenkin murteellisuuksia tahi omituisia muotoja, jotka osoittavat, että hän ei aina onnistunut täysin voittamaan kielen vastarintaa. Viipurilaiselle oli houkuttelevaa kirjoittaa helmii, ihmissilmii, purppuraperhoo, hämärässä horjuvii, retkii riettahien, polkui pilkkaajien, syntyy eriseuroi j.n.e. Samoin:

Kuuluu laulu loittoo.
Mun emä maahan puotti.
Käsi sauvan toinen rauvan teräväisen —.
Talonväälle syvään nukkuvalle.

Myöhemmin on runoilija itse vaihtanut "Suksimiesten laulussa" muodon rauvan muotoon raudan, vaikka muutos rikkoi loppusoinnun. Se osoittaa, että Krohn pyrki mahdollisimman lähelle normaaliproosaa. Täytyihän hänen korvassaan virheellisen loppusoinnun sorahtaa pahalta. Nykyaikainen lukija, joka jo vaatii ehdottomasti täydellistä loppusointua, tuskin voi olla kiitollinen tuosta Krohnin oikeakielisyysharrastuksesta tässä tapauksessa eikä voi puolustaa sitä tässä muulla kuin sillä, että Krohnin aikana suomenkielisessä runoudessa ei asetettu kaikkein ankarimpia vaatimuksia loppusointuun nähden, kun kerran kieli silloisella kehitysasteellaan oli osoittautunut vastahakoiseksi semmoiseen. — Muodon talonväälle vaihtaminen muotoon talonväelle on taas luonnollinen seikka, pikkuasia rytminkin kannalta.

Murteellinen muoto pauhajaa (pro pauhaa) esiintyy aivan tilapäisesti. Samoin esiintyy Krohnilla suhteellisesti harvoin tuo kansanrunoudessa tavattava, mutta taiderunoudessa arveluttava pääte -kana (pro -kaan): silloinkana, puhkeskana, luulinkana, käännykänä. Toista samanlaatuista taiderunoudessa vähemmän toivottavaa päätettä, nim. -nunna käyttää Krohn myöskin verrattain säästeliäästi: sortanunna, paennunna (tahi lyhennettynä: huojentanna, synnyttännä). Molempien päätteitten käyttö kuuluu Krohnilla enemmän nuoruuden aikaan kuin myöhempien vuosien tuotantoon. Tässä yhteydessä voi mainita myös verrattain harvoin esiintyvät muodot sellaiset kuin: sydäntähän, veljeähän; velvollisuunna. Jos ryhtyy poimimaan murteellisuuksia ja omituisia muotoja Krohnin runoista, niin saalis osoittautuu Krohnin tuotannon laajuuteen nähden melkoisen niukaksi.