Ah suloinen mun suruisuuteni,
Ah suruinen mun suloisuuteni.
Siinä on Krohnin taipumus antiteeseihin johtanut hänet tavallisuudesta poikkeavan epiteetin hakuun.
Epiteetti tahi tavallinen attribuutti saattaa liittyä pääsanansa kanssa yhdyssanaksi. Liittosyntyisiä sanoja on Krohnin kielessä paljon. Se osoittaa, että Krohn pyrkii saamaan sanontaansa vauhtia ja eloa. Ainahan yhdyssana merkitsee tavallista nopeampaa ajatuksen kulkua sekä mielikuvain tiivistymistä ja rikastumista. Kun tarkastaa yhdyssanoja Krohnin tuotannossa tyylin kannalta, täytyy kuitenkin jättää suurin osa niistä huomioon ottamatta. Ne ovat enimmäkseen tavalliseen kielenkäyttöön vakiintuneita, arkisia sanoja, joilla ei mitään erikoista tyylillistä etua ole saavutettu eikä tavoiteltukaan. Mutta sittenkin jää vielä ylijäämä yhdyssanoja, jotka ovat mielenkiintoisia. Semmoisten yhdyssanojen joukossa, joissa oikeastaan vain on epiteetti liittynyt pääsanaan (kultakiehkerö, lumikaapu, sulokuva), tapaa yleisestä kielenkäytöstä poikkeavaa sanontaa, joka antaa tyylille erikoisvärityksen, esim.: suruvaatteet, valhekoi (toisella kertaa: valhevalo), salaluoto, (auringon) loistovirka, valloitusvankkuri, valloitussankari, salavimma, alhomaa, keskipuu (= puun keskiosa), hurmetanner. Joku yhdistelmä saanee kiittää asustaan Krohnin muukalaista kielikorvaa tahi kielen silloista vakiintumattomuutta, kuten esim.: vuorikukkula, lempionni, maailmamatka, neitilempi. Mutta yhdyssanojen joukossa on myös useita tyylillisesti vaikuttavia ja hyviä muodostelmia: unhotusjyvänen, aatevirta, murhamiellä, verivainolainen, iloparvi ("täynn' iloparvia sirkkusien"), kaikkiluova ("Suomen sulo suvipäivä, kaikkiluova, loputon"), alku-öinen pimeys (kaoksesta puhuttaessa), haluhelmi, armolaina; tias-pikku, vyöhyt-valkeainen (koivusta puhuttaessa). Joskus tuntuu yhdistelmä harha-iskulta tahi ei tehoa kylliksi, esim.:
Ihmis-siip' on aivan hento.
Musta, murtumaton, solkinen sankari-vyö (= harjanne).
Tyhjä seinäkuva hengetön.
Esimerkit osoittavat myös, minkälaisesta elämänpiiristä Krohnin yhdyssanat on saatu. Tyylille luonteenomaista on, että verrattain usein on yhdyssanan alkuosana sana sulo-, iki-, ihmis-. Silmiinpistävää myös on, että suurin osa yhdyssanoista on muodostunut kahdesta substantiivista. Muut sanaluokat ovat paljon heikommin edustettuina. Täten tyylissä kuvastuu enemmän käsitteellistä ajattelua kuin herkkää tunneläikähtelyä.
Yhdyssanat johtavat meitä tarkkaamaan Krohnin kielenkäyttöä yleensä.
Siinäkin kuvastuu hänen persoonallisuutensa laatu selvästi.
Tulokseksi Krohnin proosakielen ja -tyylin tarkastelusta saadaan, että hän kirjoittaa erittäin puhdasta, svetisismeistä vapaata suomenkieltä ja osoittaa hyvää kieli- ja tyyliaistia. Olematta varsinaisesti mikään sanaseppä hän käyttelee kielen varoja niin taitavasti, että kielelle oudot ja uudet asiat saavat luontevan ja täsmällisen ilmaisun. Tämä saavutus on sitä kunnioitettavampi, kun Krohnille tuotti vaikeuksia hänen muukalainen syntyperänsä ja kun suomenkieltä vasta hänen toiminta-aikanaan alettiin muodostella aikakauden korkeimman kulttuurielämän ilmaisuvälineeksi.
Runossa jää kielenkäytölle jo itse asian laadun vuoksi suurempi vapaus kuin proosassa, jossa kirjailija on enemmän vastuunalainen jokaisesta käyttämästään sanasta, muodosta ja käänteestä. Runoilijaluonteensa yleisen laadun mukaisesti Krohn runoissaan liikkuu suhteellisesti ahtaalla alalla. Hän maalailee levein vedoin ja tuo esille ylimalkaisesti, suurin piirtein, tunteensa ja isänmaallisen paatoksensa, pyrkimättä kuvauksissaan yksityiskohtaiseen karakterisointiin taikka hienojen tunnevivahdusten erittelyyn. Siltä kannalta on kielenkäyttö hänelle helpompaa kuin asiallisessa proosassa, mutta toiselta puolen taas tuottaa runomuoto vaikeuksia kielen käyttämisessä. Runossa, jossa on tarkoin pidettävä silmällä sanojen ja niiden yhtymäin esteettistä puolta, on vielä monin verroin vaikeampaa kuin proosassa käyttää kieltä, jonka vasta täysikasvuisena on oppinut. Ja uudenaikaisen taidelyriikankin välineeksi oli suomenkieli Krohnin ryhtyessä runoilemaan verrattain vähän muokattu. Jo kohta alussa, v. 1861, lausui ehkä pätevin silloinen asiantuntija, Ahlqvist, Krohnin tuotteita arvostellessaan: "Suonion kieli on kaunista ja rikasta".[177] Jos ottaa vaivakseen tarkastaa Krohnin runoja kronoloogisessa järjestyksessä, niin huomaa kielenkäytön niissä yhä vakiintuvan, sanonnan täsmällistyvän ja rikastuvan. Huomaa myös syyn siihen: runoilija on koko elämänsä ajan innokkaasti tutkinut kansankieltä ja kansanrunoutta. Näistä lähteistä hän ammensi jo nuoruudestaan asti, ja niin tulikin hänen osuutensa Suomen kirjakielen kehittämisessä varsin huomattavaksi.
Kaarlo Niemisen tutkielma "Suomalaisen taiderunouden kielestä viime vuosisadalla"[178] antaa jonkunmoisen kuvan äänne-, taivutus- ja johto-opillisista seikoista Krohninkin runokielessä. Huomaamme siitä, että runoilijalle suotujen kielellisten vapauksien käyttämisessä Krohn ei suinkaan mene pitemmälle kuin aikalaisensa; pikemminkin hän pysyttelee lähempänä normaaliproosan sanontoja. Moni nykyaikaisesta lukijasta oudolta tuntuva tahi loukkaava muoto Krohnin runoissa on tietoista pyrkimystä kehittää runokieltä lyhyyteen ja kartuttaa loppusointuja. Tässä valossa on arvosteltava sellaiset säkeet kuin:
Yks paikk' on kieltty vaan.