Virvatuli viekas olet.
Sukkelat on sukset meillä.
Tuossa näet ylpeä seisoo kallio.
Silmänsä nerokas.
Että tällöin erityisesti partisiippimuodot ovat vaikuttavia ja elävöittäviä, sen voi todeta Krohnin runoista pitkin matkaa. Krohnin proosatyylissä on silmiinpistävänä ominaisuutena, että hän sanoo mielellään asian kahdella, joskus useammallakin vieretysten asetetulla synonyymilla tahi merkitykseltään läheisesti yhteen kuuluvalla sanalla rinnastaen ne pilkkua käyttämällä (esim. "Kuun tarinoissa". Samoin esim. "Koottujen runoelmain ja kertoelmain" ensimäisen painoksen esipuheessa: "sitä olen kyllä arvellut, aprikoinut: — mitä nuoruudessaan, miehuudessaan on ulos sirotellut"). Runoissa tämä ominaisuus ilmenee samaa merkitsevien tahi merkitykseltään läheisten epiteettien kasaamisena, joka saattaa johtaa suorastaan pleonasmiin taikka vaikuttaa tarpeettomalta laajasanaisuudelta. Esim.:
Orjat uskottomat, pettäväiset.
Sä olet aarteen' armaimman, kalleimman ryöstänyt.
Mitätön, tyhjä uni vain.
Useimmiten kuitenkin kahden epiteetin asettaminen peräkkäin havainnollistuttaa mielikuvaa ja vahvistaa tunnelmaa ja on siis perusteltua. Toiselta puolen taas näyttää alliteratio joskus houkutelleen runoilijaa käyttämään epiteettejä, jotka tuovat sanontaan epäselvyyttä ja vaikuttavat häiritsevästi, kuten esim.:
Toinen ankaraa anovi valtikasta.
Aurinkoisen tuimat tulet.
Ja varjon valjun heittänyt.
Maneeriksi ei Krohnilla epiteettien käyttö koskaan kangistunut. Hän pyrki ilmeisesti valitsemaan epiteetit aina tilanteen mukaan. Vain muutamat määräyssanat toistuvat hänen runoissaan useamman kerran. Niitä ovat autuas, tyhjä, ankara.
Viimeksi mainittu sana äsken siteeratussa esimerkissä käytettynä ("Toinen ankaraa anovi valtikasta") tuo mieleen Aleksis Kiven tyylin (esim. "Nummisuutareissa", V näyt.: "Roomassa, koska tämä ankara valta lankeemukseensa kallistui — — —".). Mahdollisesti se onkin muistelma Kivestä. Jos tältä kannalta tarkastelee Krohnin epiteettejä, niin kenties voi nähdä silloin tällöin hyvin lievää vaikutusta muualta. Niinpä säkeessä: "Katkerat kyyneleehet, hurmeet huuruavat" on ikäänkuin jälkikaikua Ahlqvistin erikoislaatuisista, ei juuri esteettisesti tehoavista säkeistä: "Kohta kyllä rauta riehuu, verivirrat höyryää". Antiikin kirjallisuudesta saatuihin esikuviin taas viittaa säe "Nuo sijat miehien syöjät — —". Mistään jäljittelystä ei tässä voi olla kysymystäkään.
Näkyy vain tässäkin Krohnille ominainen kyky ottaa vastaan runsaasti vaikutelmia eri tahoilta ja sulattaa ne kokonaan henkiseksi omaisuudekseen.
Yleensä Krohn ei käytä epiteettejä niin runsaasti kuin saattaisi odottaa. Hän on kirjoittanut koko joukon runoja, joissa epiteettejä tuskin on nimeksikään. Krohnin käyttämät epiteetit eivät ole erikoisen omaperäisiä eivätkä vaikuttavia. Arvattavasti Krohn, joka ei koskaan eksynyt luulemaan liikoja runoilijalahjoistaan, itse huomasi taikka ainakin vaistomaisesti tunsi tämän, ja se selittää hänen pidättyväisyytensä epiteettien käytössä. Hänen epiteettinsä eivät ole juuri koskaan karakterisoivia, vaan jokseenkin ylimalkaisia, tunnelman herättämistä tarkoittavia. Ylimalkaiset epiteetit ovatkin ominaisia runoudelle, joka on luonteeltaan idealistista.[176] Semmoiseksihan olemme havainneet Krohnin runouden. Epiteetit, jotka tavoittelevat enemmän tunnelmaa kuin karakteristiikkaa, antavat tyylille romanttisen värityksen. Krohnin ja hänen aikalaistensa kirjallista suuntaa voi, kuten on tehtykin, hyvällä syyllä nimittää kansallis-romanttiseksi. Muistettava vain on, että Krohn, jolle suomalaisuuden aatteen ajaminen merkitsi käytännöllistä toimintaa, ei pohjaltaan ole mikään romantikko, niinkuin sitä ei ollut Ahlqvistkaan eivätkä muut fennomaanit. Krohnin viileä järkevyys ja hyvä maku johtivat häntä käyttämään epiteettejä sillä tavoin, että ne eivät riko hänen tyylinsä yleisluonnetta ja että ne kaikessa sovinnaisuudessaankin vaikuttavat elävöittävästi ja tunnelmaa tiivistävästi. Osoittautumatta siis tämän tyylikeinon käyttämisessä miksikään "runoilijaksi Jumalan armosta" Krohn on kuitenkin sillä taitavasti lisännyt runojensa vaikuttavaisuutta ja viehätystä.
Niinkin rohkea sentään saattaa Krohn joskus olla epiteettien käytössä, että muodostuu oxymoron, konsentroitu antiteesi: