Niinkuin näkyy, karakterisoi Calamnius aivan oikein Krohnin runoutta ja sen merkitystä. Krohnille ominainen selvyys ja vilpittömyys vaikutti, että aikalaisten arvostelut hänen runoudestaan yleensä osuvat oikeaan. Siitä on hyvänä näytteenä "Uudessa Suomettaressa" oleva arvostelu Krohnin toisesta runokokoelmasta[208] Arvostelija lausuu: "Sillä välin kun muutamilla puolin epäillään suomen kielen oikeudesta olla korkeamman sivistyksen muotona tässä maassa, saattaa suomenkielinen kirjallisuus, näistä arveluista huolimatta, itsensä saattamistaan yhä kelvollisemmaksi vastaamaan ei ainoastansa kansan, vaan myöskin korkeammin sivistyneiden vaatimuksia." Asetettuaan sitten ilmoitettavistaan kirjoista ensi sijalle Suonion Runoelmia, II, kirjoittaja jatkaa: "Herra Suonio on suomalaiselle lukijastolle vanhastaan tuttu ja rakas kirjailija ja omaisuudet, jotka ennen ovat tuottaneet hänelle oikeutetun arvon runoilijana, löytyvät täydessä mitassa tässäkin vihossa ja niissä uusissa kappaleissa, jotka siihen kuuluvat. Täällä löytyy sama vakaa aisti ja ankara itsensätutkiminen kuin hra Suonion varhemmissa runoelmissa. Herra S. ei koskaan anna käsistään mitään vajavaista taikka keskinkertaistakaan; joka kappale on sisällyksensä ja muotonsa puolesta luonteva kokonaisuus ja sisältää aina jonkun kauniin ja hyvin lausutun ajatuksen. Hra S:lta ei koskaan mielikuvitus ja tunne tempaa hänen taiteilija-järkeänsä; mutta toiselta puolen hän on ylen paljo runoilija siksi että ymmärtäväinen mietiskeleminen kokonaan saisi voiton ja tekisi hänen kappaleensa prosalllisiksi. Sisällinen lämmin tuoksuu hyvää tekevänä aina niistä meitä vastaan. Sanoa voi, että monella runoilijalla lienee sama määrä runollista kykyä kuin Suoniolla, mutta että harvat ymmärtävät käyttää kykyänsä paremmin kuin hän. Ell'emme erehdy osoittavat muutamat kappaleet tässä vihkossa myöskin hänen runollisen voimansa kehitystä. Todisteeksi siitä mainitsemme oivallisen kappaleen 'Karkuri', sydämeen koskevan kuvauksen todellisen elämän yöpuolesta. Vihkon päättävät muutamat etevät käännökset, muita paitse unkarilaisen runoilijan Petöfin runoelmista."

Krohnin toista runokokoelmaa arvosteli myös B.F. Godenhjelm verrattain seikkaperäisesti.[209] Tämä onkin pisin arvostelu, mitä Krohnin runouden osaksi tähän asti on tullut. Godenhjelminkin arvostelussa on se vika, että vain lyhyesti ja tarkemmin perustelematta annetaan usealle runolle mainesana "kaunis", "soma", "sievä", "vähemmän onnistunut" j.n.e. Toiselta puolen siinä on kyllä myös huomautettu, missä suhteessa edistymistä entisestä on havaittavana ja mitä heikkouksia arvostelija on runoissa huomannut. Arviointi on tasapuolista ja oikeaan osuvaa, mutta ei tunge eikä pyrikään pintaa syvemmälle.

Pidättyväisempi kuin muut aikalaiset ja ystävät on lausunnoissaan Yrjö Koskinen. On jo mainittu, mitä hän sanoi "Mansikkain ja Mustikkain" III osasta ja siinä olevista Krohnin runoista. Vielä muistosanoissaan Krohnista, jotka Koskinen lausui Historiallisen Seuran kokouksessa marraskuun 9 päivänä 1889, hän antaa jokseenkin niukan tunnustuksen Krohnin toiminnalle runoilijana, sanoen siitä: "Ylipäänsä, vaikk'en katso itseäni kykeneväksi arvostelemaan tätä puolta Krohnin kirjallisesta toimesta, on luullakseni tunnustettava, ett'ei jatko tässä kohden täysin vastannut niihin toiveisin, joita Krohnin runottaren ensimäiset ponnistukset olivat herättäneet. Runollista mielentaipumusta ei puuttunut ja tämä nähtävästi jo kodista oli kehittynyt hienon kirjallisen kasvatuksen kautta; mutta olivatko alkuperäiset, luonnolliset runo-hetteet liian heikkoja, vai lieneekö alituinen työnharrastus suomalaisuuden käytännöllisillä aloilla vaikuttanut siinä kohden haitallisesti, sitä en uskalla varmuudella päättää. Varmaa ainakin on, että nuo harvat, joilla oli tahtoa ja kykyä jotakin tehdä suomalaisuuden työ-alalla, siihen aikaan temmattiin toisesta toiseen."[210]

Myöhemmän ajan arvostelijat — Eliel Aspelin, Werner Söderhjelm, Eino Leino, O.A. Kallio, J. Jäntti, J.J. Meyer[211] — eivät ole tuoneet mitään mainittavaa esille edellä sanotun lisäksi. Heidän lausuntonsa ovat lyhyitä ja ylimalkaisia. Eino Leinon esitys, jossa koetetaan katsoa Krohnin runoutta taustana kansalliset kulttuurivirtaukset on liian paljon "pikakuva" tehdäkseen oikeutta runoilijalle. Se on kuin älykästä puhetta viinilasin ääressä; se valaisee asiaa välähdyksittäin, mutta antaa siitä vaillinaisen ja yksipuolisen kuvan.

Mutta Krohnin kirjalliseen tuotantoon kuuluu paljon muutakin kuin runoteoksia. Hänen nauttimaansa arvovaltaa valaisee se, että muuttui melkein säännöksi, että jokaista hänen toimittamaansa kirjateosta ilmoitettaessa sanomalehdissä lausuttiin: toimittajan nimi jo on takeena siitä, että tehtävä on kaikin puolin oivallisesti suoritettu. Tietysti tuo luottamus oli ansaittua. Krohn, kuten olemme nähneet, todellakaan ei säästänyt huolta eikä vaivaa saadakseen kunnollista käsistään. Lisäksi vielä hän oli tuotteliain kaikista aikakauden kirjailijoista, joten lukijakunnalla kyllä oli syytä olla hänelle kiitollinen.[212] Yrjö Koskinenkin kehui Krohnin historiallisten kertomusten hyvää tyyliä ja hauskaa, kevyttä esitystapaa. Mutta puutteitahan on kaikessa ihmistyössä, varsinkin jos se suoritetaan semmoisella vauhdilla kuin Krohn teki. Ylistelyissä mentiin liiallisuuksiin. Krohnille ihmisenä eivät liiat kehumiset olleet vaarallisia, mutta asian vuoksi oli hyvä, että edes joskus kuului muutakin kuin umpimähkäistä ylistystä. Semmoinen Krohnille runoilijanakin epäilemättä hyödyllinen poikkeus yleisestä kehumisesta oli Ahlqvistin arvostelu "Ivanhoen" suomennoksesta.[213] Ahlqvist kyllä antaa työlle tunnustusta ja sanoo, että "suomentaja meidän kielellä toimittaessaan kansallemme aivan outoja aatteita osoittaa harvinaisen taidon". Mutta sitten seuraa sarja muistutuksia, osittain epäoikeutettujakin. Ahlqvistin muistutusten lukumäärä vielä lisääntyi, kun hänelle jo tähän aikaan vastenmielinen Yrjö Koskinen — "ipsissimus", kuten Ahlqvist sanoo — nousi puolustamaan Krohnin suomennosta. Krohn itse suhtautui arvosteluun asiallisesti, mutta ei myöntänyt kaikkia huomautuksia paikkansa pitäviksi. Ahlqvistilta, joka pysyi yhtä tiukasti kannallaan, hän sai kuitenkin seuraavan tunnustuksen: "Tavallisista tämmöisistä vastaanväittäjistä poikkee herra J.K. siinä, ett'ei hän koe solvata muistutusten tekijätä hävittömyyksillä, ja siinä, että hän tunnustaa suuren osan muistutuksista olevan perusteellisia, vieläpä erittäin hyödyllisiäkin ja tärkeitä." Pahaksi onneksi puolusti Krohn työtään myös sillä, että "lisänä on rikkakin rokassa", jonka johdosta Ahlqvist tokaisi: "Kirjallisuus ei ole sontatunkio, joka hyötyy ja kasvaa, mätä siihen mitä tahdot." — Tämän polemiikin jälkeen Koskinen alkoi kaivata Krohnin historiateoksen esitystavassa "sitä klassillista taiteellisuutta, joka jo meidänkin kirjallisuutemme täytyy panna vaatimukseksi. Krohnin stiili on luonteva, mutta se on, jos niin saamme sanoa, vailla sitä accentia eli lausekorkoa, joka antaisi esitykselle ponnen ja ryhdin".[214]

Tämä episoodi, vaikka se ei suoranaisesti koske Krohnin toimintaa runoilijana, valaisee kuitenkin aikalaisten käsitystä Krohnista kielenkäyttäjänä ja kuvaa yleensäkin heidän suhtautumistaan Krohniin. Ensi sijassa hän heidän tajunnassaan joka tapauksessa oli kirjailija ja runoilija Suonio. Vuoden 1870 jälkeen ei Krohnin runous sanottavasti joutunut arvostelun alaiseksi. "Suonion kootut runoelmat ja kertoelmat" ilmestyessään vuonna 1882 eivät antaneet aihetta mihinkään lausuntoihin arvostelijain puolelta, mikä osoittaa, että Krohnin tuotanto silloin oli yleisesti tunnettu. Sen aatesisällys olikin kaikille läheistä ja omaa eikä kaivannut kommentaarioita. Krohnin runouden muodon suurta merkitystä taiderunoutemme kehitykselle eivät aikalaiset vielä pystyneet näkemään eivätkä ymmärtämään. Se on laaja tutkimusala sinänsä. Nykyaika kuitenkin jo voi todeta, että Krohnin ja Ahlqvistin laskemalta pohjalta on lähtenyt suurenmoinen runokielemme ja runotekniikkamme kehitys, jonka nousukohtia merkitsevät nimet Paavo Cajander, J.H. Erkko, Kasimir Leino, Eino Leino, Otto Manninen, V.A. Koskenniemi. Kaikki he ovat nuorina lukeneet Krohnin runoutta, kaikki he ovat jollakin tavoin hänestä hyötyneet. Krohnin runouden merkitys suomalaisen runouden historiassa on hyvin suuri etenkin sen muodollisten ansioitten vuoksi. Suoranaisestikin, eikä vain välillisesti, on Krohn vaikuttanut suomenkielisen taidekirjallisuuden kieleen ja tyyliin. Hänen asemansa Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa saattoi hänet antamaan suoranaista apua toisille kirjailijan toimessa. Yksinpä Aleksis Kivenkin kirjoituksia hän joutui korjailemaan. Pietari Päivärinnan teosten käsikirjoituksissa on paljon Krohnin kynän jälkiä. Aloittelevien runoniekkojen säkeitä hän auliisti "ojensi".[215] Huomattavin nuoremmista suomalaisista kirjailijoista, joka on pyytänyt ja saanut Krohnilta apua, on Johannes Linnankoski. Askolasta huhtikuun 6 päivänä 1888 lähettämässään kirjeessä,[216] jota on seurannut tekele "Lakastunut ruusu", pyytää Vihtori Peltonen lausuntoa kyhäyksistään ja jatkaa: "Minä olen yhdeksännellätoista ikävuodella oleva työmies; kaikkea sivistystä vailla. — — — Olen heti valmis luopumaan yrityksistäni, kun vaan saan luotettavan arvostelun Teiltä siitä, että ne ovat ihan joutavia."

Suoranaisia vaikutuksia sisältöön ja tyyliin ovat jotkut suomalaiset kirjailijat myös saaneet Krohnilta. Semmoista vaikutusta on huomautettu esiintyvän Uno von Schrowen runoissa.[217] Vaikutuksille herkän Erkon tuotantoon on Krohn myös painanut jonkun verran leimaansa. Päivärintakin kirjoitti Krohnin esimerkin mukaan "Kuun tarinoita".[218] Joku soinnahdus uusimmilla lyyrikoillammekin Eino Leinoa myöten voitaisiin ehkä osoittaa Krohnista asti polveutuvaksi. Yleensä Krohnin suoranainen vaikutus sisällyksellisesti myöhempien kirjailijain tuotantoon on ollut hyvin vähäinen. Syy siihen on selvä. Niinä vuosina, jolloin Krohn lauloi viimeisiä säveleitään, pääsi uusi suunta vallalle kirjallisuudessamme. Krohn ymmärsi hyvin, että ajat muuttuvat. Hän oli itse runoillut ("Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi"):

Aik' uus on, aatteet uudet, työkin uus,
Teit' uusia nyt astuu nuori kansa;
Se oikein on — mut ain' uskollisuus
Ja miehuus, lujuus olkoon vanhoillansa!

Muutos, jonka realismin valtaanpääsy toi kirjallisuuteemme, oli kuitenkin perinpohjaisempi kuin moni ehkä oli aavistanutkaan. Krohn tuskin oli saattanut ajatella niin pian tulevan ajan, jolloin, Juhani Ahon sanoja käyttääksemme ("Nuori sielu"), Runeberg oli vanhanaikainen ja Topelius ei sopinut aikamiesten luettavaksi. Hän kuului kokonaan edelliseen ajanjaksoon, joka seuraavan ajan mielestä oli liian naivi, jotta siltä olisi voinut ottaa vaikutuksia taiteellisessa luomistyössä.

Eräältä kannalta katsoen voi sanoa, kuten Eino Leino, että Krohnista runoilijana ei lähde uraa mihinkään todella uuteen, yhtä vähän kuin mikään vanha hänessä todella saavuttaa lopullista muotoaan. Mutta kun yksipuolisesti ajatuskulusta vapautuen katsoo Krohnin runoutta kokonaisuudessaan sen välimatkan päästä, minkä kuluneet vuosikymmenet ovat luoneet, niin selviää, kuten toivoaksemme esityksemmekin osoittaa, että hän runoilijana on yksi nuoren suomenkielisen runouden klassikkoja, jonka luo kaikkina aikoina mennään ja jonka luota palataan puhtaampana, elämän taisteluun vahvistuneempana, kuten Krohn itse aina palasi työhönsä, käytyään onnellisessa vanhassa kodissaan Kiiskilässä!