Säkeistöistä ovat Krohnilla hyvin useat nelisäkeisiä. Yksi- ja kaksitavuiset loppusoinnut esiintyvät niissä kaikilla mahdollisilla tavoilla kombinoituna. Joskus on säkeistö 5-, 6-, 7-, 8- tai 10-säkeinen, silloin tällöin on niissä kolme säettä loppusoinnussa keskenään, mutta sen konstikkaammaksi ei loppusointujen käyttö niissä olekaan muodostunut. Sonetti on tietysti poikkeus. Runossa "Purjehdusretki", jossa runomuoto on vapaampaa kuin muualla, on vain yhdessä paikassa käytetty kolmea loppusointua. Riimeillä ei siis, varsinkaan niiden epätäydellisyyden takia, ole Krohnin runoissa suurtakaan musikaalista merkitystä. Pikemminkin ne joissakin tapauksissa ovat ajatuslankain solmukohtia, säkeen ja ajatuksen loppupisteitä.

Loppusointujen laadusta vielä muutama huomautus. Suomenkielen vapaa sanajärjestys sallii erilaatuisten sanain esiintymisen riimeinä. Niistä Krohnin riimeistä, jotka eivät ole päätteitä, on hänen "Kootuissa runoelmissaan", suomennokset mukaan luettuna, substantiiveja 12,6 %, adjektiiveja 2,5 %, verbejä 20,4 %, pronomineja 2,1 %, partikkeleita noin 8 %, lukusanoja 0,2 %. Päätteitä loppusointuina on noin 54,3 %, jolloin riimi sitäpaitsi usein on epätäydellinen. Siis enemmän kuin puolet loppusoinnuista on pääteriimejä. Kokonaisia 8-säkeisiä säkeistöjä on pääteriimien varassa ja varsinkin myöhemmän kauden juhlarunoissa on turvauduttu tähän heikosti vaikuttavaan riimilajiin. Muissakin riimeistä ovat useat verrattain halpahintaisia. Niinpä esiintyy tavan takaa samoja muotoja verbeistä olla (on, ois, lie), saada ja voida, mikä tekee riimeinä käytettyjen verbien lukumäärän näennäisesti suuremmaksi kuin se itse asiassa on. Samoin ovat jotkut partikkelit (vaan, pois, nyt) useimmiten täyteriimeinä. Kovin usein toistuvat myös riimeinä muutamat substantiivit, varsinkin yksitavuiset (maa, työ, yö), samoinkuin jotkut pronominitkin. Loppusointuihin nähden on siis tekniikka Krohnilla sangen puutteellinen. Sittenkin se on parempi kuin Ahlqvistin, jonka riimit ovat vielä epätäydellisempiä kuin Krohnilla, vaikka niiden joukossa on muutamia sangen hyviä. Pääteriimejä, jotka myös ovat huonompia kuin Krohnin, on "Säkenissä" (5. painos) 61.4 %. Substantiivien ja verbien suhde on jokseenkin sama kuin Krohnilla (subst. 12,7 %, verb. 18,1 %), mutta partikkeleita on loppusointuina vain 4,7 %. Ahlqvist ei tarvinnut hätäriimeiksi partikkeleita, koska hän hyväksyi perin epätäydellisiä loppusointuja. Mainittava on myös, että Ahlqvistilla on jokseenkin paljon loppusoinnuttomia runoja.

Loppusointujen juurruttaminen suomenkieliseen runouteen on ollut vaikeata työtä. Tässä on Krohn yhdessä Ahlqvistin kanssa suorittanut huomattavan tehtävän. Miten paljon heidän laskemalleen pohjalle on saatu rakennetuksi yhden miespolven aikana, sen osoittaa silmäys uusimpaan suomenkieliseen runouteen. Meillä on jo koko joukko runoja, joissa loppusoinnut soivat täyteläisinä, puhtaina ja rikkaina taipuen luontevasti palvelemaan taiteellisia tarkoitusperiä.[201] Eino Leinon teoksessa "Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja" on noin puolitoista tuhatta säettä, kaikki loppusoinnullisia, suurin osa runoiltu ottave rime muotoon ja siis juuri loppusointuun nähden vaativia säkeistöjä, jota paitsi esiintyy myös neljä yhteenkuuluvaa loppusointua ja enemmänkin. Pääteriimejä on tosin 39,4 %, mutta ne ovat milt'ei poikkeuksetta puhtaita, vaihtelevia ja jossakin määrin soipia. Voi tietysti väittää, että Leinon kielellinen kokeilu osoittaa suomenkielen sopimattomuutta monimutkaisten runsasriimisten eurooppalaisten runomittain jäljittelyyn, mutta kieltämättä se näyttää myös tulevaisuuden mahdollisuuksia ja osoittaa Ahlqvistin ja Krohnin työn käyneen oikeaan suuntaan. Mainitussa Leinon teoksessa kuvastuu myöskin eri sanaluokkien käyttämisessä loppusointuihin runotekniikan kehitys. Loppusoinnuissa on siinä substantiiveja 24,5 %, adjektiiveja 5 %, verbejä 18,5 %, pronomineja 4,6 %, partikkeleita 6,9 %. Substantiivien prosenttiluvun kasvaminen johtuu osittain siitä, että kieleen on sitten Krohnin aikojen muodostettu tahi vanhoja elvyttämällä saatu aivan uusia substantiiveja. Leinolla on siis riimeinä substantiiveja noin kaksin verroin se määrä kuin Krohnilla ja Ahlqvistilla, adjektiiveja samoin ja pronomineja myös paljon enemmän, joten verbit eivät ole enää niin etualalla kuin Krohnilla. Siinä on siis kehitys kulkenut huomattavasti eteenpäin.[202] "Substantiivin ylivalta on luontevassa säerakenteessa aivan luonnollinen, sillä ei millään sanaluokalla voi olla niin paljon erilaisia tehtäviä kuin tällä sanojen yliluokalla, ja arvokkaimpana sanaluokkana, joka enemmän kuin muut kannattaa sisällystä, ansaitsevat substantiivit paremmin kuin muut sanat sen kunniapaikan, joka on loppusoinnulla."[203]

Olemme viivähtäneet loppusointujen tarkastelussa, koska se mielestämme valaisee Krohnin toimintakauteen sattunutta taiderunoutemme perustamisaikaa. Loppusointujen käytössä on Krohnin runotekniikan heikoin kohta, vaikka hän kyllä tässäkin teki voitavansa saadakseen syntymään mahdollisimman hyvää.[204] Mutta tässäkin heikoimmassa kohdassaan hän on edellä ajastaan ja työllänsä vie kehitystä eteenpäin. Krohnin kohtaloksi tuli yleensä suorittaa raskasta raivaustyötä kulttuurimme hyväksi. Taiderunoutemme muodon kehittämisessä hänen työnsä on vienyt mitä kauneimpiin tuloksiin ja ollut kauaskantavaa. Sen näkivät ja ymmärsivät jo aikalaiset. Puhuessaan Ahlqvistista ja Krohnista runoilijoina sanoo Kaarlo Bergbom: "Molempien lyyrillisyydessä on itse runollinen mieli aineita viehättävämpi, mielikuvitusta etevämpi, molemmissa on plastillinen muodostusvoima runouden soinnullista, soitannollista puolta heikompi." Oksanen on syvempi, Suonio vaihtelevampi.[205]

Myöhemmän ajan käsitys käy samaan suuntaan. Sen ilmaisee Werner Söderhjelm[206] seuraavasti: Oksanen ja Suonio ovat "täydellisesti halliten runon tekniikkaa ensiksi osoittaneet suomenkielen kyvyn yksitoikkoisista korostussuhteistaan ja kömpelöistä suffikseistaan huolimatta oivallisesti mukautua mitä mutkikkaimpiin säemuotoihin ja rytmeihin". Hänkin huomauttaa samalla Krohnin "vienosta ja hienosta runollisesta tunteesta",

Krohnin tuotantoa tarkastellessamme emme ole tekemisissä taiturin, vaan runoilijan kanssa.

VI.

Loppuhuomautuksia.

Krohn toivoi alusta alkaen, että hänen tuotteensa saisivat osakseen asiallista kritiikkiä, josta voisi jotakin oppia. Ei voi sanoa, että tämä toivo olisi täysin toteutunut. Kirjallisuusarvostelu meillä oli Krohnin alkaessa vielä kehittymätöntä. Tyydyttiin tavallisesti ylimalkaisiin kehumisiin tahi moitteisiin niitä tarkemmin perustelematta. Parhaat kriitikkomme — mikäli he muilta toimiltaan joutivat arvostelemaan kirjallisuutta — saattoivat esittää jonkun hyvinkin sattuvan ja valaisevan huomautuksen, mutta heidän arvosteluillaan on tilapäisyyden leima ja usein saattaa runoilijan yleinen katsomus tahi hyvä tarkoitus arvostelijan suhtautumaan tarpeettoman suopeasti teosten heikkouksiin. Tämä koskee Ahlqvistiakin, vaikka hänelle arvostelijana ei ollut ominaista suopeus. Krohnin loistava debyytti ja ilmeinen edistyminen toisessa runokokoelmassa sekä monipuolinen, uhrautuva työ suomalaisuuden hyväksi ja sympaattinen persoonallisuus näkyvät vaikuttaneen sen, ett'ei hän runoilijana enää 1870- ja 1880-luvulla joutunut kritiikin alaiseksi.

Ensimäinen arvostelu Krohnista runoilijana on Ahlqvistin jo selostamamme ilmoitus "Mansikkain ja Mustikkain" II osasta. Se on nuorta aloittelijaa ymmärtävä ja sisältää melkoista tunnustusta Krohnille. Myöhemmin polemiikeista katkeroituneena Ahlqvist saattoi joskus sivumennen letkauttaa Krohnin runouttakin, mutta yleensä tämä ankara ja etenkin muotovaatimuksissaan tarkka arvostelija piti arvossa Krohnin puhdashenkistä ja kaunismuotoista tuotantoa. — J.V. Calamniuksen arvostelu Krohnin ensimäisestä runokokoelmasta[207] on aikakaudelle kuvaava. Jo arvostelun kielessä kuvastuu se murroskausi, jolloin suomenkieltä voimalla ja väellä ryhdyttiin taivuttelemaan korkeimman kulttuurin välineeksi. Tapaamme Calamniuksen artikkelissa semmoisia lauseita, jotka saattavat entistä enemmän kunnioittamaan Krohnia suomenkielen käyttäjänä, esim.: "Tähän Suonion runous-keräykseen ovat pantut sekä suorasanaisia että runomittaisiakin runoelmia." Mutta sisällyshän on pääasia, ja se kuvaa hyvin aikakauden arvostelutapaa. Arvostelija lausuu, kehuttuaan ensin "Kuun tarinoita", jotka "ovat yleiseen yhtä taitavasti ajateltut kuin ihanasti esiteltyt", m.m. seuraavaa: "Kuun tarinoissa näkyy Suonion runotar löytäneen itselle hyvin sopivan alan. Hänen runointonsa ei riehu tulvana, vaan virtaelee notkeana ja selkeänä virtana, jättäen rannoillensa kirkkaita kristalli-helmiä, joitten sisästä useimmiten Lempi-jumalattaren punaposki pilkoittaa. Tämmöiset ovat useimmat kirjan runomittaisista runoelmista, niinkuin esm. somat kappaleet 'Sydämelle', 'Illalle', 'Lemmen aamu'. Vaan eipä jokea kosketta. Niin se tämäkin virta välistä kuohuu ja rajuaa, ja helmet, mitkä rannalle jäävät, kihisevät vielä kosken raivosta. Tämmöinen kappale on 'Italian herääminen' ja, leppeämmällä tavalla, 'Suksimiesten laulu'. — — — Tämmöiset kirjat ne nousevalle suomalaiselle kirjallisuudelle tuovat sekä ihailijoita että harrastajiakin."