Opintojensa jouduttamiseksi ja osaksi myös terveydellisistä syistä Krohn asettui syksyllä 1858 erään toverinsa Östbergin kanssa Rautalammille, ensin Arvolan, sitten Sahalan taloon. Ahkerasti hän siellä lueskelikin, etupäässä historiaa, filosofiaa ja estetiikkaa, mutta jäipä vielä aikaa muuhunkin. Hän seurusteli rahvaan kanssa tarinoiden iltaisin tuvassa, lukien ääneen ja kuunnellen toisten juttuja. Täällä hän kuuli myös runolaulua ja saavutti erään venäjänkarjalaisen laukkukaupustelijan suosion lukemalla tälle Kalevalaa. Myöskin säätyläisten kanssa hän seurustelee, mikäli semmoiseen jää aikaa, ihailee vanhaa, katoavaa elämänmuotoa, "the old merry Finland", joka puhtaimpana on säilynyt pappiloissa, mutta ymmärtää myös ihmisten veljestymisen edistyvän sikäli kuin olot muuttuvat. Lukutyön vastapainoksi tehdään toisinaan metsästysretki. Kirjeistä vanhemmille näkyy, että Krohn on edelleen sama hyvä poika kuin ennenkin. Hänen hartain toiveensa on olla vanhemmilleen iloksi ja kunniaksi. Vanhemmat puolestaan seuraavat tarkoin poikansa elämää ja heidän huolenpitonsa ulottuu aivan yksityiskohtiin asti. Ero kodista tuntuu ikävältä, onpa toisinaan suorastaan raskasmielisyyden puuskiakin Ensi kertaa elämässään Krohn nyt vietti joulun poissa kotoaan. Mutta suuren jouluilon — niin hän kirjoitti vanhemmilleen joulukuun 5 päivänä — voisivat vanhemmat tuottaa hänelle avustamalla vuoden 1808 sotavanhuksia, joiden hyväksi oli käynnissä varojen keräys. Alakuloisuutta vastaan oli hyvänä lääkkeenä työ, joka sujui hyvin. Historiaa lukiessa nousi mieleen kaikenlaisia ideoitakin. Niinpä hän kirjoittaa maaliskuun 13 päivänä 1859 Kaarlo Slöörille: "Pietarin arkistoissa löytyy epäelemättä Venäen lähettilästen kertomuksia Ruotsin, siis Suomenki tilasta; mitä jos joutessas pyrkisit niitä tutkimaan?" Vähän myöhemmin hän kirjoittaa, että hän mielellään ryhtyisi kirjoittamaan kertomuksia Suomen historiasta Fryxellin tapaan, jommoisista Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli määrännyt palkinnon, mutta tutkintoluvut estävät semmoiseen työhön ryhtymästä.
Rautalammilla oloa jatkui maaliskuuhun (1859) asti. Sen tarkoituksena oli jouduttaa kurssilukuja niin että Krohn keväällä valmistuisi kandidaatiksi. Tämä suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut. Yhtenä syynä tähän mainitsee Krohn kirjeessään Slöörille (maaliskuun 13 p. 1859) sen, että suomenkielen oppimiseen on mennyt paljon aikaa. Slöör ei pitänyt kandidaattitutkinnon jouduttamista ollenkaan tärkeänä, mutta Krohn itse oli toista mieltä. Hän kirjoittaa Slöörille huhtikuun 9 päivänä 1859: "Minä soisin, että olisin aikoja sitten pääsnyt siihen, että joutaisin muille teille, minne mieleni pyrkii. Kokelaaksi pyrkiessä täytyy voimansa jakaa eri haaroille, siksi päästyä vasta voipi väkivoimalla ryhtyä yhteenne päin ja sillä tavalla ennättää ensimmäisten rinnalle." Varsinaisena syynä tutkintolukujen pitkistymiseen oli Krohnin tunnollisuus. Hän ei tahtonut mennä tutkintoon heikoin tiedoin ja päästä läpi ilman että oli sen täysin ansainnut. Vanhemmilleen hän vakuuttaa, ett'ei tässä ollut kysymys turhasta kunnianhimosta, vaan hänen luonteensa oli kerta kaikkiaan semmoinen.
Luonteestaan hän muuten näihin aikoihin antaa vanhemmilleen kuvauksen, joka tuntuu luotettavalta. Viitaten aikaisemmin Helsingissä kärsimäänsä surumielisyyteen ja mietiskelytautiin hän sanoo kevättalvella 1858: "Niin vaikeata kuin tuo aika minulle olikin, niin en kuitenkaan antaisi sitä mistään hinnasta pois; sillä olen ensiksikin kadottanut melkoisen annoksen liian suurta itseluottamustani ja sitten myös tottunut enemmän ajattelemaan, kun taas ennen seurasin etupäässä tunteitani ja hetken mielenliikkeitä." Rautalammilta hän kirjoittaa marraskuun 21 päivänä 1858: "Viimeisinä parina vuotena olin päässyt aikaisemmasta sulkeutuneisuudestani; olin tullut vilkkaaksi, hilpeäksi ja seuramieliseksi, mutta samalla myös suuriluuloiseksi, nenäkkääksi ja huikentelevaiseksi. Ja vaikka jo yli puolen vuoden olin taistellut sitä vastaan, ei vapautuminen näistä vioista ottanut minulle onnistuakseen. Olin tällöin kadottanut kunnioituksen itseäni kohtaan ja hoipuin sinne tänne väliin hillittömän iloisena, väliin aivan lamautuneena. — Jo kesällä alkoi asia parata ja täällä vahvistaa ponteva, säännöllinen työ tahdonvoimaani ja antaa minulle, jos hyvin käy, jälleen tarpeellisen itseluottamuksen." Työstään ja työtavastaan Krohn kirjoittaa vanhemmilleen Rautalammilta lähtiessään: "Olen valitettavasti nähnyt, että vaikka ennenkin olen tehnyt työtä ja toverit ovat pitäneet minua jopa pedanttina, niin vilkkauteni kuitenkin kaikesta huolimatta on johtanut minut hutiloimiseen ja pintapuolisuuteen. Moni seikka, minkä luulin tietäväni, on minulle täällä antanut kovasti työtä." Krohnin myöhempi toiminta osoittaa, että hän oli tutkijana aina erittäin uuttera ja tunnollinen. Vilkkaus ja ideoitten runsaus — hänellä oli runoilijan fantasia ja häneen sopii nimitys fertile ingenium — ovat ominaisia hänelle tutkijana. Joskus saattoi kuitenkin omaperäisen työn aikana jäädä jokin detalji tarkistamatta.[28]
Tultuaan Rautalammilta Helsinkiin helmikuun lopussa 1859 Krohn jatkoi lukujaan ja aloitti kandidaattitutkintonsa suorittamalla huhtikuussa Lönnrotille tutkinnon suomenkielessä, jonka sai suorittaa ennen varsinaista tenttiaikaa. Suomalaisuuden edistyminen Helsingissä on nytkin tärkeänä aiheena hänen kirjeissään vanhemmilleen. Hän kertoo Ahlqvistin kunniaksi vietetyistä juhlista, joissa puheet pidettiin suomeksi, ja ylioppilaitten teaatteri-näytännöistä ylioppilastalon hyväksi, jolloin pelko, että viisinäytöksinen suomenkielinen kappale, Hannikaisen "Antonius Putrorius", ei saisi kylliksi katsojia, osoittautui aivan perusteettomaksi; päinvastoin kerrottiin monien, varsinkin naisten, ennen kappaleen esitystä sitä kotonaan lukeneen.
Kesäloman Krohn vietti Kiiskilässä ja meni sen jälkeen Helsinkiin suorittamaan tutkintoaan. Historian hän suoritti hyvin lokakuun lopulla, mutta lopullinen valmistuminen lykkäytyi seuraavaan lukukauteen. Maaliskuun 29 päivänä 1860 hän tuli filosofiankandidaatiksi saaden arvosanan "maxime dignus" 12 äänellä, pääaineina Siveysoppi ja tieteitten systeemi, Yleinen historia ja Suomenkieli, muina aineina Estetiikka ja uudempi kirjallisuus sekä Roomalainen kirjallisuus. Tutkintoaika oli tuntunut rasittavalta ja tympäisevältäkin — Krohn sanoo, että hänellä oli semmoinen tunne kuin olisi syönyt liikaa, — mutta pienen levähdyksen jälkeen oli mieli entistä virkeämpi ja työkyky entisellään.
Uusia suunnitelmia olikin jo mielessä ja erilaisia töitä menossa. Krohn oli taipunut Uno Cygnaeuksen tuumiin ja päättänyt valmistua opettajaksi seminaariin. Tätä varten oli määrä tehdä kesällä valtion stipendiaattina opintomatka ulkomaille. Asia tosin sitten pitkistyi ja Krohn sai ilokseen viettää kesänsä kotonaan, mutta joka tapauksessa hän kandidaattitutkinnon suoritettuaan ryhtyi valmistautumaan ulkomaanmatkalle opiskelemalla pedagogiikkaa. Jo kauan sitten aloitettu Kemian oppikirjan suomennos oli nyt myös saatava viimeisteltyyn asuun. Sitäpaitsi hänellä oli hoidettavina entiset suomenkielen tuntinsa tyttökoulussa ja sen lisäksi 6 viikkotuntia ylioppilaitten perustamassa suomalaisessa kansakoulussa. Hän suunnitteli myös antologiaa, joka sisältäisi uudempaa suomalaista runoutta. Ensimäisenä näkyvänä tuloksena tästä suunnitelmasta oli aikaisemmin mainittu esitelmä "Nykyisemmästä suomalaisesta kansanrunollisuudesta".
Tapansa mukaan ennätti Krohn nytkin monien puuhiensa keskellä ajatella muitakin. Niinpä hän vähän ennen loppututkintoaan pyysi ja sai isänsä avustamaan Aleksis Kiveä.
Kaikkia Krohnin tärkeimpiä harrastuksia ja töitä hänen filologiksi ruvettuaan emme vieläkään ole esittäneet. On kerrottava vielä hänen runoilustaan suomenkielellä.
Hän mainitsee sepittäneensä ensimäisen suomenkielisen runokokeensa syksyllä 1856. Runo, jota hän tällä tiedonannolla tarkoittaa, on "Suvilaulu".[29] Se on onnellisella hetkellä syntynyt tuote. Kieli on sujuvaa ja kaunista ja tunnelma eheä. Tutustuminen suomalaiseen kansanrunouteen on ilmeisesti vaikuttanut hyvää. Samoihin aikoihin syntynyt pieni Uhland-suomennos (Äiti ja lapsi) ja myöhemmin kirjoitettu "Suomen Neitosille maisterivihkiäisissä 29/5 1857" ovat kielellisestikin paljon heikompia.[30]
Seuraava suomenkielinen runo, mikäli voimme Krohnin tuotantoa seurata, on "Varpunen". Siinä hän määrittelee mahdollisuutensa ja merkityksensä runoilijana niin vähäiseksi, että kirjallisuushistorioitsijain on täytynyt todeta tuo itsearviointi aivan liian vaatimattomaksi.[31] Asiain myöhempi kehitys osoitti, että Krohn tarkoitti täyttä totta sanoessaan laulavansa vain