Luettelo on ylioppilas O. Velhon tekemä tutkielmassa "Sonetti suomalaisessa kirjallisuudessa". Tutkielma on käsikirjoituksena nykyjään Werner Söderström Osakeyhtiön hallussa, josta se on hyväntahtoisesti annettu käytettäväksemme.
[196] Mehiläinen, 1862, N:o 11.
[197] Se, mitä Krohn sanoo assonanssista, tuntuu olevan yleinen käsitys. Helkiö tosin puoltaa, vaikka hieman empien, assonanssin ottamista käytäntöön, mutta hänkin määrää sille ahtaat rajat (main. teos, s. 44). — Kuten myös jo on aikaisemmin ollut puheena, ei Krohn juuri ollenkaan itse käytä sitä lyhennystapaa, jonka hän esittää lyhennysehdotustensa yhdeksännessä kohdassa. Uudemmassa runoudessamme se on saanut paljon sijaa, mutta vaikuttaa aina hätäkeinolta ja tuntuu teennäiseltä.
[198] Töllikön poimimia.
[199] Runossa "Yhteen kasvaneet koivut" ovat säkeet:
Yhtehen juuret juuttui,
Tyvensä yhtehen puuttui.
saaneet "Kootuissa runoelmissa" muodon: "Juurensa yhteen juurtui, Tyvensä — —". Kenties katsottava painovirheeksi?
[200] Esimerkkejä on paljon. Niitä löytää helposti kieltä hyvin hallitsevan Eino Leinon runokokoelmasta "Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja". Kuvaavaa on myös, että Eino Leino Danten "Jumalaista näytelmää" suomentaessaan luopui yrityksestä käyttää loppusointuja — ei tietenkään senvuoksi, ett'ei hän olisi niitä löytänyt, vaan senvuoksi, että ne kahlehtivat runoilijan liikkumisvapauden.
[201]. Esiintyypä jo runoniekkoja, joita loppusointu houkuttelee sanahelinään, sisällyksettömään kielen helkyttelyyn (Aarni Kouta y.m.).
[202] Verratessa Krohnin tuotannon eri kausia ei tuommoista kehityskulkua hänen tuotannossaan näy.