Merimiesrangaistusretkikuntain jäsenet eivät edes olleet viitsineet haudata tapettuja eikä lähettää tietoa heidän perheilleen. Nämät viisi onnetonta tulivat Sjablovskin luo pyytämään häntä heitä auttamaan.
He tulivat hänen luokseen toivoen että hän ottaa suojellakseen heitä, mutta — — — mitenkä?! — — —
Riian rikosjuttuja.
Riian sotatribunaalin ensimäisessä istunnossa oli käsiteltävänä eräs aivan yksinkertainen, aivan selvä rikosasia, sellainen rikosasia jossa tosiaan kaikki todisti että syytteenalaiset olivat täydellisesti viattomat, mutta kumminkin oikeus tuomitsi heidät kuolemaan.
Itse asiassa ei ollut edes olemassa mitään rikosta, mutta kumminkin molemmat syytteenalaiset, nuorukaisia kumpikin, ammuttiin.
On kuvaavaa että oikeus kaikissa kahdeksassatoista rikosjutussa tuomitsi syytteenalaiset telotettavaksi ampumalla eikä hirttämällä: sentähden ettei Riiassa ollut pyöveliä.
Tämä kauhea juttu, joka hirmuisuutensa kautta tuli olemaan kaikkien muiden samanlaatuisten, Riian sotatribunaalin käsittelemien, rikosjuttujen kulmakivenä, oli, erityiskohtiinsa nähden, hyvin yksinkertainen.
Riian reunassa, aivan kaupungin syrjässä, missä jo kentät alkavat, oli kunnaalla Steinberg-vanhusten pienoinen talo.
Steinbergin poika, nuori 20-vuotias mies, oli vasta Joulukuussa palannut Siperiasta, jossa hän oli palvellut höyrylaivalla. Mukanaan hän oli tuonut pienen naisrevolverin, jota hän sitten säilytti kotonaan. Riiassa alkaneeseen liikkeesen nuori Steinberg ei ottanut minkäänlaista osaa; hän ei vielä ollut oikein ehtinyt perehtyä ympäristöönsä ja oloihin kotiintulonsa jälkeen Siperiasta, jossa hän oli oleskellut kauvan, erillään omaisistaan ja ystävistään.
Tammikuun 5 päivänä hänen luokseen tuli hänen toverinsa Wadse, ja alkoi kehoittaa häntä toimittamaan pois kodistaan revolverin, poliisin antamaan ankaraan käskyyn nähden, sekä ehdotti että he yhdessä menisivät poliisikonttooriin jättääkseen sen poliisille.