Kaikkialla, missä rangaistusretkikunnat olivat toimessa, osoittihe heidän toimintansa hallitukselle selvästi olevansa käytännössä kelpaamaton senvuoksi, että se levitti väestön kesken suurimmassa määrin vallankumouksellista mielialaa.
Rangaistusretkikunnat, jotka, toimien avonaisesti kansan nähden, vuodattivat verta ilman tutkintoa ja tuomiota, jotka ampuivat häijyydestä ja poliisin luettelojen perusteella, lapsia, naisia ja syyttömiä ihmisiä, nämät rangaistusretkikunnat enensivät niiden lukua, joita hallituksen rikokselliset teot suututtivat ja inhoittivat, ja pakoittivat kääntymään pois nekin hyvää tarkoittavat henkilöt, jotka sitä ennen olivat kuuluneet järjestyksen harrastajiin.
Moiset vallankumouksellista henkeä levittävät toimenpiteet retkikuntain puolelta hallitus vihdoin katsoi sopimattomiksi, epämukaviksi, itselleen suorastaan epäedullisiksi, ja asetti niiden sijaan Riian kidutuskammion tapaiset tuomioistuimet.
Tuomarien huonetta, niiden tyyppejä oli vaikeata määritellä, ne eivät oikein selvinneet oikeuden istunnoissa; mutta todistajille tekemiensä kysymysten kautta he osoittautuivat olevansa sangen vähän intelligenttia väkeä. Toisinaan täytyi kummastella kuinka moisen kysymyksen voi tehdä henkilö, joka on läpikäynyt vaikkapa vaan jonkun 4—5 luokkaa keskikoulua. ["Keskikoulut" Venäjällä vastaavat meidän alkeiskoulujamme. Suom. muist.]
Sellainen hämmästyttävä henkilö osoittautui tässä suhteessa olevansa everstiluutnantti Gusew, joka sitte tuli siirretyksi johonkin muualle, jolloin hänen sijalleen tuli everstiluutnantti Kerman.
Tuomarien suhde puheenjohtaja-kenraaliin on jotensakin kuin käskynalaisen, vaikka tosin sattui sellainenkin peräti merkillinen tapaus näiden 18 rikosjutun joukossa että tuomarit tuomitsivat syytteenalaisen pakkotyöhön, mutta puheenjohtaja yksin oli toista mieltä ja äänesti kuolemanrangaistusta. Arvattavasti sotaoikeuksien toiminnassa joskus muulloinkin oli sattunut sentapaisia erimielisyyksiä tuomarien ja puheenjohtajien välillä, koska se seikka pakoitti ministerin lähettämään sotaoikeuksien puheenjohtajille salaisen kiertokirjeen, jossa hän huomautti, että puheenjohtajat eivät aina osoita kyllin suurta auktoriteettiä tuomareiksi määrättyjä upseereita kohtaan, ja tahtoi ministeri kiinnittää herrojen puheenjohtajien huomiota tähän seikkaan.
Moinen ministerin käskykirja tekee aivan nurjaksi käsityksen oikeusprosessista, jossa ennen kaikkea ei saa esiintyä minkäänlaista auktoriteettiä puheenjohtajan puolelta oikeuden nuorempia jäseniä kohtaan; näiden omantunnon täytyy saada vapaasti ratkaista asia, ilman mitään painostusta vanhempien auktoriteetin puolelta.
On olemassa vielä toinen mielenkiintoa herättävä, ministerin väliaikaisille kenraalikuvernööreille lähettämä salainen kiertokirje, joka koskee muutoksen tekemistä sotaoikeuksien käsiteltäväksi jätetyissä jutuissa annettuihin tuomioihin.
"Voimassa olevien sääntöjen mukaisesti jätetään sotaoikeuksien tuomiot, mikäli ne koskevat siviilihenkilöitä, sotajoukkojen komentajain [samaan sotilaspiiriin kuuluvien joukkojen ylipäällikkö. Suom. muist.] ja väliaikaisten kenraalikuvernöörien vahvistettaviksi, ja ovat nämät henkilöt oikeutetut määräämään, oman harkintansa mukaan, kuolemanrangaistuksen sijaan muita rangaistuksia, ilman että sisäasiain ministerillä, jonka lähinnä on valvottava yleisen järjestyksen turvaamista sekä vallankumouksellisen liikkeen kukistamista tarkoittavien toimenpiteiden tuloksia, on tilaisuutta lausua mielipidettään siitä, onko kulloinkin vallitseviin olosuhteihin nähden, sekä huomioon ottaen yleistä laatua olevat näkökohdat, kuolemanrangaistuksen lieventäminen katsottava olevan paikallaan.
"Tämän vuoksi sotilasviranomaisten tekemät, vallankumouksellisten armahtamista koskevat päätökset eivät käytännössä aina ole sopusoinnussa korkeamman valtakunnanpolitiikan ja yleisedun vaatimusten kanssa, vaan riippuvat usein tuntuvasti niiden sotapäällikköjen mieskohtaisista ominaisuuksista ja subjektivisesta katsantokannasta, joiden on tuomio vahvistettava.