Edellä kulki upseeri, luutnantti Petrow, johtaen Malo-Jaroslavin rykmentin 16:sta komppaniaa.
Nämät sotamiehet eivät tienneet mitään, he olivat jo illalla saaneet käskyn olla valmiina tänä yönä viemään valtiollisia vankeja vankilasta toiseen. He eivät tienneet että menevät ihmisiä telottamaan.
Ja kun he astuivat sisään päärakennukseen, jossa kuolemaan tuomitut olivat, niin vankilassa muuten vallitseva kuolonhiljaisuuden äkkiä keskeytti satojen jalkain töminä ja aseiden kalske; sotamiesten askeleet kaikuivat kumeasti tässä hautakammiossa — — —
Ja silmänräpäyksessä vankila heräsi! — — — Oli ikäänkuin olisi sähkövirta iskenyt nukkuviin vankeihin, ja he hyppäsivät kaikki vuoteiltaan — — —
Heille oli selvä mitä merkitsee tämä turmiota ennustava melu noin tavattomaan aikaan.
Ja tällä kauhealla hetkellä, kun he tulivat tietoihinsa, kun he raskaasta, painajaisentapaisesta unesta siirtyivät vielä raskaampaan ja hirmuisempaan todellisuuteen, tapahtui jotakin eriskummallista, kamalaa. Vankilassa nousi mieletön, epäinhimillinen kiljunta.
Paitsi kahdeksaa kuolemaan tuomittua siellä, vankilassa, oli vielä muutama sata valtiollista vankia, joita kukaties jonkun päivän perästä odotti sama kauhea kohtalo.
Kuului erinäisiä raivokkaita huutoja: "Toverit, tehkää vastusta! — — — Elkää antautuko elävinä pyövelien käsiin! — — — Tehkää vastarintaa! — — —
"Me autamme teitä kaikki! — — — Tappakoot teidät täällä, taistelussa — — — mutta elkää menkö telotettavaksi, — teurastettavaksi — niin kuin olisitte elävää lihaa! — — — Tehkää vastarintaa! — — — Vankila jymisi.
"Silloin vasta sotamiehet ymmärsivät mihin työhön heidät oli lähetetty. Heidän mielensä kävi kaameaksi — — —