"Nähdessään sotamiesten masentuneen mielentilan luutnantti Petrow kohta komensi heidät menemään heille näytettyihin koppeihin ja ottamaan tuomitut väkisin.

"Lukot rasahtivat, kuului kuinka ovet avattaessa kolisivat — — — ja nyt alkoi jotakin hirveätä, julmaa, jotakin, jota on mahdoton itselleen kuvitella – – –

"Kuolemaan tuomitut syöksyivät sotamiesten kimppuun, käsikahakkaan, — alkoi taistelu!

"Huudot kävivät kovemmiksi — — — Vankila vapisi epäinhimillisestä parkunasta, kuolemankäden tuskallisista huudoista.

"Muutamat, pitäen taistelua sotamiehiä vastaan toivottomana, juoksivat ikkunain luo ja alkoivat iskeä päätään rautaristikkoon, toivoen siten saavansa pikaisen kuoleman; toiset yrittivät heittäytyä pää edellä maahan yläparvelta, mutta sotamiehet estivät siitä.

"Sipol yksinään ei tehnyt vastarintaa; hän katseli ympärilleen kuin mielipuoli, mitään ymmärtämättä, ja hoki hiljaa itsekseen: 'Minä olen viaton, minä olen aivan syytön! Sen vannon!'"

Kovinta ja kestävintä vastarintaa teki Meijer. Hän oli äärettömän väkevä ja hyvin suurikasvuinen, ja kamppaili kauvan sotamiehiä vastaan.

Kopin pienuuden vuoksi sotamiehet eivät voineet käydä hänen kimppuunsa kaikilta puolin ja käyttäen hyväkseen tällaisen aseman tarjoomia etuja hän voitokkaasti torjui heidän hyökkäyksensä.

Hän ponnisti tappelussa viimeiset voimansa, toivoen tässä epätasaisessa taistelussa saavansa uljaana nähdä kuolemansa kasvoista kasvoihin!

Tämä taistelu oli hirvittävä: toiselta puolen kymmenittäin miehiä pistimet ojossa, kiväärin perillä iskien, toiselta — yksi kuolemaan tuomittu, joka, hyvin tietäen että pelastusta ei löydy, että hänen nyt täytyy erota elämästä, taisteli, aseinaan tuoli, pöytä ja lujat, terveet nyrkit.