Lähellä näkyi jo kahdeksan hiekkaan kaivettua paalua, niiden viereen oli luotu kuopat. Ruumisarkkuja ei ollut.
He vietiin telotuspaikalle, ja alettiin sitoa heitä paaluihin.
Tuli kauhea hetki. Sipol syöksyi, silmissään mieletön katse, ustj-dvinalaisten jalkaväkisotamiesten kimppuun, jotka häntä köyttivät paaluun, huutaen heille jotakin; kuului erinäisiä sanoja: "minä olen syytön! Mistä syystä? Mistä syystä?" Mutta kun nuorat yhä kireämmin kiertyivät hänen ruumiinsa ympäri ja solmu oli lopullisesti vedetty umpeen ja jo tahdottiin heittää hänen päähänsä säkki, niin hän, hulluna, yritti hampaillaan purra erästä sotamiestä, ymmärtämättä enää mitä hän teki.
Hän oli tällä kauhealla hetkellä menettänyt järkensä! — — —. Vaahto vyöryi hänen huuliltaan, ja nuorain kiristämänä hän kuoli, hirveitä tuskia kärsien.
Toiset tuomitut pyysivät että sotamiehet eivät sitoisi heitä paaluun eivätkä panisi säkkiä heidän päähänsä. Sotamiehet vastasivat ettei heillä ole tähän oikeutta ja jatkoivat työtänsä.
Meijeriin nähden asia ei käynyt niinkään yksinkertaisesti: täytyi käyttää suurta voimaa ja lyöntejä ennenkun hän saatiin köytetyksi häpeäpaaluun.
Jalkaväkisotamiehille hän huusi:
— Muistakaa! Teille, sotamiehille, tulee paljon huonompi olo kuin meille! Meidän veremme tulee pyövelien päälle! — — —
Suurella vaivalla saivat ustj-dvinalaiset jalkaväkisotamiehet heitetyksi hänen päänsä ympäri säkin; hän yritti, samoin kuin Sipol, karata heidän päällensä, koettaen iskeä hampaansa käsiin, jotka häntä, sitoivat paaluun.
Senjälkeen heille luettiin tuomio, paalujen eteen asetettiin Malojaroslavin rykmentin 16:sta komppania, ja luutnantti Petrow komensi: