”Pli” – – –
Pamahti kolme yhteislaukausta. Ruumiit viskattiin paaluineen kuoppaan ja niiden päälle luotiin jokihiekkaa — — —
Kaikki jäljet olivat kadonneet, hiekka kimelteli, kuten ennenkin, kirkkaana paistavan auringon säteissä, ja iloiset laineet vyöryivät yhä samalla tavoin kohti merta, vallattomina ajaen toisiaan takaa.
Vaan Malojaroslavin rykmentin sotamiesten sieluista tämän verisen rikoksen jäljet eivät kadonneet, heidän, jotka tahtomattaan olivat ampuneet kuoliaaksi syyttömiä ihmisiä. Tämän veren vuodatettuaan he kävivät kovin alakuloisiksi.
Kun he poistuivat mestauspaikalta heidän korvissaan vielä kaikuivat ammuttavien huudot; heidän silmänsä näkivät yhä mielipuolen Sipolin järjettömät katseet ja kaikki tämän nykyaikaisen telotuksen kamalan kuvan erityiskohdat.
He eivät jaksaneet vaijeta kaikesta siitä, mitä he tämän yön kestäessä olivat havainneet, nähneet, tunteneet, ja huojentaakseen sydäntänsä he kertoivat tovereilleen, muille sotamiehille kärsimyksistään ja epäilyistään, joita heidän tekonsa oli heissä synnyttänyt.
Eräältä näistä sotamiehistä, jotka olivat kuulleet toverien tunnustuksen, ja joka itse kuuluu vallankumoukselliseen järjestöön, minä olen saanut kuulla heidän raskaasta mielentilastaan ja telotuksen kaikista erityiskohdista.
Hän kertoi:
Sotamiesten mieli oli niin raskas, epäilykset olivat siihen määrään päässeet heissä valtaan, että jos ampujien joukossa olisi löytynyt yksikin uskalikko, joka olisi huutanut: "Pojat, elkää ampuko!" — niin kukaan ei olisi ampunut.
"Niin — jatkoi sotamies — jos olisi löytynyt meidän joukossamme sellainen rohkea mies, joka tämän olisi tehnyt, niin me kaikki olisimme jälestäpäin häntä kiittäneet, eikä meidän olisi tarvinnut kantaa sielussamme tätä hirveätä taakkaa".