Kun vene oli saapunut vähäisen, puusta tehdyn laiturin rantaan, näytti soutaja minulle mitä tietä minun oli mentävä, nousten sitä varten yhdessä minun kanssani kunnaalle. Siinä kasvoi muutama vaivainen puu ja vähäisiä pensaikkoja, ympärillä kasvoi tiheä, pitkä ruohikko; sen läpi kiemurteli kapea polku, joka selvästi osoitti mitä tietä minun oli kulkeminen.
Venemies meni takaisin veneeseensä; hän oli päättänyt kärsivällisesti odottaa palaamistani eikä tahtonut seurata minua linnoitukseen.
Minä menin sisään tornin portista, jonka yläpuolella prameili musta kaksipäinen vaakuna ja päällekirjoitus "Keisarinportti".
Portissa minä en kohdannut ketään, ja menin edemmäs. Kuljettuani pimeän tornin läpi minä tulin isolle, valoisalle pihalle, jossa kasvoi puita ja tiheät ruohoa. Pihalla oli kaikki hiljaista, rauhallista, kuollutta. Ei näkynyt yhtäkään ihmissielua. Varpuset vaan sirkuttelivat puissa. Vasemmalla komeili kirkko, auringonpaisteessa loistavine kultaisine ristineen; portti käytävästä oikealla ja vasemmalla oli pitkin linnoituksen muureja rivi valkeiksi maalattuja kasarmeja, arvatenkin santarmien asuntoja, ja vasemmalla puolella, kirkon takana, kohosi punainen, uusi, kaksikerroksinen rakennus.
Muistellen toverini kertomuksia minä arvasin että tämä juuri oli sama vankila, jossa vangit nääntyivät, ja lähdin käymään sinne päin.
Yksin astuessa pitkin tämän pihan kivilaattoja, keskellä ruohikkoa, ainoatakaan ihmissielua kohtaamatta, tuntui tavallaan käsittämättömältä, omituiselta, minkätähden sellaista linnoitusta ei kukaan ole suojelemassa. Ennen, vielä muutama kuukausi sitten, ei yksikään ihmissielu voinut edes lähestyä linnoituksen muureja herättämättä koko sen hallinnon levottomuutta. Sen salaisuuksia suojeltiin juuri ankarasti, ja käytettiin tätä varten nykyajan tekniikan välikappaleita: telefoonia, sähkölennätintä, sähkösignaaleja; linnoituspalvelusta varten ylläpidettiin ääretön joukko santarmipalvelijoita, jotka, ankarassa koulussa opittuaan vaikenemaan ja kätkemään itseensä mitä olivat nähneet, eivät näiden lujien muurien ulkopuolella antaneet ilmi sanaakaan salaisuudesta. He elivät täällä, niiden sisäpuolella, eräät heistä aina siitä ajasta asti kun tänne alettiin tuoda valtiollisia vankeja, s.o. kolmattakymmentä vuotta, olivat täällä vanhenneet ja tottuneet toimeensa ja tehtäväänsä.
Ja nyt ei salaisuutta enää ole olemassa. Santarmit on lähetetty pois, linnoitusta ei varjella ja ainoastaan kiviset muurit, ristikot, rautaovet ja sisäaitaukset ovat todistuksena läheisestä menneisyydestä, puhuvat siitä ettei tämä salaisuus vielä ole kuollut, että se on elävänä ihmisissä ja mykissä todistajissa, joita ei vielä ole hävitetty, ja että se pian tulee olemaan koko kansan omaisuutena.
Kuljeskeltuani hiukan aikaa pitkin pihaa minä näin santarmin ja menin hänen luokseen. Hänen kylmään, viralliseen kysymykseensä:
— Mitä te täällä etsitte? minä vastasin että tämä historiallinen paikka herättää minussa suurta mielenkiintoa ja että minä, tietäen että linnoitusta nykyään pidetään lakkautettuna, olin päättänyt tulla sitä katsomaan.
Tähän santarmi vastasi että kuukausi takaperin todellakin annettiin katsoa linnoitusta, silloin kun siellä vielä olivat entiset virkailijat, mutta että nyttemmin, kun kaikki ovat uusia, ei enää lasketa ketään.