Ympärillä vallitsi kuolon hiljaisuus; kuului vaan nuoran hankaaminen ja voimiaan ponnistavan pyövelin ähkinä.
Syvälle oli santarmin mieleen juurtunut tämä mieltä järkyttävä hetki, jolloin pienessä vankikopissa, keskellä sanatonta ryhmää, pyövelin tarmokkaasti työskennellessä, soreana seisoi solakkavartaloinen nuorukainen, jonka kalpeita, kauniita kasvoja valaisi kirkkaan toukokuunaamun hohde, ja hänen muistoonsa oli jäänyt hänen kirkas katseensa, joka tarkkaavaisena oli tähdätty ikäänkuin eloon herännyttä päivää kohden.
Tätä tunnelmaa enensi erityisesti se, että vieressä, lähellä pyövelin veristä paitaa, seisoi tummassa papinviitassaan kirkon palvelija, joka hänkin oli kiintynyt katselemaan tämän ihmisen joka toisella jalallaan jo seisoi haudassa, viimeisiä elon ilmauksia. Kultainen risti, jota hän piti käsissään, alleviivasi vielä enemmän sitä ristiriitaa, joka oli olemassa jumaluuden aatteen, veljellisen rakkauden lihaksi tulemisen, ja pyövelin julman, kiireellisen työn välillä — – –
Mitä ajatteli tällä hetkellä Balmasjow? Mihin suuntasi hän viimeisen katseensa? Kenties muisteli hän tätä sinistä taivasta katsellessaan äitiään, isäänsä, jotka tulevat itkemään kuumia kyyneleitä rakkaan poikansa kuoleman johdosta. Vai oliko hän ajatuksissaan kokonaan siirtynyt pilventakaiseen maailmaan, kiintynyt katsomaan siirtymistä tästä raskaasta, tuskallisesta elämästä olemattomuuden rauhalliseen tilaan, nirvanaan — — —
Nuorukaisparka! Hänen heräämisensä oli niin äkillinen ja niin kauhea. Heittäytyessään syvän, nuoren unen helmaan hän ei ajatellut että hänen nukkuessaan häntä varten rakennetaan mestauslava. Hänen korvansa eivät kuulleet kirveen iskuja eikä lautojen naulaamisesta syntynyttä kalketta. Hänen levollista untaan ei häirinnyt ainoakaan ääni, ja vasta herätessään hän näki kovan todellisuuden.
Kädet sidottuina hän vietiin mestauslavan luo, samalle pihalle, jonka poikki hän oli käynyt edellisenä iltana, jolloin siinä ei vielä näkynyt mitään tästä kauheasta telineestä. Kaksi arsinaa maasta kohosi musta lava; sen reunojen vieressä oli kaivettu maahan kaksi noin 3 sasjenin [sasjenj — venäläinen syli = 3 arsinaa = 2,134 metriä. Suom. muist.] korkuista tolppaa, joiden päällä oli poikkipuu. Santarmin sanojen mukaan näitä tolppia tavallisesti säilytettiin linnoituksessa telotusten väliaikoina. Lavalle vei pienet, vartavasten rakennetut portaat. Ensimäisenä nousi lavalle pyöveli, hänen jälkeensä Balmasjow ja heidän perässään pappi. Läsnä oli vielä viisi linnoituksen upseereista, Pähkinälinnan kaupungin edustaja, prokuraattori ja muutama santarmi. Pyöveli oli puettuna punaiseen pukuun: leveät housut, paita, lakki — kaikki oli neulottu punaisesta puuvillakankaasta. Tämä oli hänen virkapukunsa.
Balmasjow puettiin ruumisvaatteisin, jalkain alle asetettiin penkki, silmukka pantiin kaulaan ja senjälkeen pyöveli tavanmukaisessa järjestyksessä työnsi penkin hänen jalkainsa alta.
Balmasjow riippui 20 minuuttia. Hänen kärsimyksensä eivät kestäneet kauvan, ruumiin kouristukset taukosivat pian.
Aurinko oli jo kohonnut yläpuolelle linnoituksen muurien ja sen säteet tunkivat tähän pimeään pihaan, ja valaisivat ilmassa riippuvaa valkeata ruumispukua, ja tätä surullista telotusnäytelmää.
Kaikki tapahtui äänettömästi. Balmasjow ei puhunut mitään; hänen kasvonsa ilmaisivat harvinaista levollisuutta ja kylmäverisyyttä. Suuret, kirkkaat, siniset silmät katselivat ilman vihaa, ilman kiukkua ympäröivää julmaa todellisuutta. Hän erosi elämästä tuntematta pelkoa, hän kuoli sankarina, käsittäen että hänen kuolemansa oli hänen kansansa onnea varten välttämätön.