Oskari (nauraen). Ei mitään tämän enempää. Joko nyt ymmärrät?
Anna. Liiankin hyvin. Voi miten katalia olivat?
Oskari. Heistä ei kannata enää mitään puhua, kaikki on hyvin nyt kun sain asiasta selvän. Tästä puoleen en maista enää mitään, en viiniäkään, ellet itse tarjoo. Sen päätöksen olen tehnyt ja vahvistan sen nyt juhlallisesti.
Anna (hymyilee). Sitä saat turhaan minulta odottaa; pidän sinusta siksi paljon.
Oskari. Miten vaan itse tahdot. (Naurahtaa.) Aika hyvän kepposen tuo isä-ukko sentään teki. Nyt olemme kaikin viisastuneet. Mitä arvelette, Karhunen, oletteko pahoillanne vielä?
Kalle. En ensinkään. Kaikki on hyvin taas, ja sen opin olen minäkin saanut, etten enää koskaan lainaile takkiani.
Maria. Se oli kumminkin ikävintä, kun hän hävitti rahojanne.
Oskari. Mitä? Kerkesikö hän kuitenkin… peijakas, se oli paha asia. paljonko?
Maria. Kolme markkaa.
Oskari. Eikö muuta? No, minä hyvitän sen teille, Karhunen. Pyydän, älkää ukkoa hätyyttäkö.