HEIKKI. Sinä et ymmärrä minua, vaikka sanon, että se on surullista, kun minä…
HANNA. Miksi te tänään olette noin surullinen? Eihän siihen pitäisi mitään syytä oleman. Heittäkää surunne ja olkaa iloinen kuten ennenkin. Teidän sijassanne en surisi hölyn pölyäkään.
(Menee.)
HEIKKI (yksin). Hän ei sure… Niin, mitäpä hän surisikaan, hän, joka ei ole mitään tehnytkään? Toista on minun kanssani… On kyllä. (Istuu; miettivänä.) — Mutta enköhän minä sentään voisi saada jotakin lääkettä, joka lopettaisi tuon ilkeän jyminän kallostani? Olisi niin hyvä ottaa tässä kahvin kanssa muutaman tipan. Täytyy katsoa, eikö äidillä ole jotakin.
(Menee kamariin.)
JUSSI (avaa vitkaan ovea ja astuu sisään katsoen arasti ympärilleen.) Eihän isäntä olekaan täällä … tai olisko hän tuolla kamarissa? Niin, siellä hän onkin. Mutta miten suuttunut hän mahtaa olla, kun menin emännälle sanomaan, että hän metsässä makasi? Kyllä hän nyt toruu minua… kunhan ei vaan lyömään rupeisi.
(Heikki tulee kamarista kädessä pieni rohtopullo.)
HEIKKI (pysähtyy). Mitä sinä täällä teet?
JUSSI (pelokkaana). Minä… Emäntä minut käski.
HEIKKI. Jaa, niin, minähän sinua tänne tahdoinkin. (Istuu sänkyyn.) Sinun pitää oleman täällä niin kauvan kuin äiti on kirkossa. Tule istumaan tähän tuolille, Jussi.