HESE. Miks'et sinä huoli? Ota vaan, se virkistää sinua ja tulet iloiseksi kuten mekin.
VIKU. Niin, tiedäthän sen jo vanhastaan. Ei tämä pure eikä pistä, vaikka se rupeekin miestä heiluttamaan.
(Nauravat. Heikki hymyilee.)
HEIKKI. Sinä olet aina sama veitikka, Viku!
VIKU (lyö pullonsa pöytään). Kuinkas muuten! Veitikoita me olemme ja iloisia poikia jokainen. Ei meitä mure murra eikä suru saavuta. Yhden pullon olemme jo tyhjentäneet tänään, ja kun näimme äitisi menevän kirkkoon ja muistimme sinut, niin tulimme tänne tohtoroimaan. — (Ottaa piippunsa.) Mutta annas tänne se tupakkamassisi, Heikki, että saisi oikein herramaisia savuja tämän lystin päälle.
HEIKKI (heittää tupakkakukkaronsa pöydälle). Siin' on. Polttakaa niin paljon kuin haluttaa ja istukaa tähän pöydän ympäri.
(Istuutuvat.)
HESE. Kyllä kelpaa kartuusia pehmittää, kun on isäntämies ja rikas. Toista on sellaisten junttien, kuin minä ja nämä mullit tässä. Hyvä olisi, jos aina saisimme edes lehtitupakkaa piippuumme, vaan joskus täytyy tyytyä vain pelkkään palturiin.
VIKU. Tai sammaleihin.
TANELI. Ha-ha-haa, sen onkin Viku tehnyt! Viku, eikö totta, että olet polttanut seinäsammaliakin?