HEIKKI. Mitä varten te sitä nyt niin tahdotte tietää, koska ette ennenkään ole kysellyt?
EMÄNTÄ. Sitä varten, että olen jo tarpeeksi kauvan katsellut tällaista elämää ja olen päättänyt kerrankin puhua, koska sinä näytät tulevan yhä hullummaksi, mitä vanhemmaksi tulet. Sentähden tahdon nyt ensiksi tietää, missä olit? —
HEIKKI. Naapurikylässä!
(Nojautuu pöydän laitaan ja tukee päätään käsillä.)
EMÄNTÄ. Vai niin, vai naapurikylässä! Häpeä vähän, kun siten menet yötisaikana toiseen kylään juopottelemaan; häpäiset siten itsesi ja minut. Pitäisi sinun se ymmärtää, mitä ihmiset siitä ajattelevat. Oletko yhtään nukkunutkaan?
(Istuu tuolille.)
HEIKKI (hämillään). Olen minä sentään nukkunut.
EMÄNTÄ. Niin, mutta missä? Sanoppas se myöskin! (Heikki kynsii otsaansa.) — Osaatpa sinä sentään hävetä, koska et tohdi sitä sanoa. Mutta minä tiedän sen, minä, vaikk'et sanoisikaan. Kuule, sinä olet nukkunut metsässä!
HEIKKI (vilkaisee äitiin). Mistä te sen tiedätte?
EMÄNTÄ. Huoli sinä siitä. Hyvä vaan, että olen senkin saanut kuulla. En olisi luullut sinua, poikaparka, niin onnettomaksi, että rupeat roistojen tavalla metsään nukkumaan. Tahdon sanoa sinulle, Heikki, että kyllä jo olisi aika parantaa elämäsi ja kääntyä oikealle tielle. Muista se, että tällaiselle elämälle tulee huono loppu sekä tässä että toisessa elämässä. Juomari ei voi koskaan periä…