»Kyllä tämä on sama tie, jota eilen tultiin.»
»Ei ole», sanoivat toiset, »kuinka tämä sama saattaisi olla, kun rekemme majaa paikan pihalla tarkasti laitoimme oikeaan suuntaan!»
Ei siitä sitten sen enempää kinattu, vaan ajettiin edelleen. Iltapäivä oli, kun alkoi kylä näkyä.
»Hyvä on, että viimeinkin kylä näkyy; siinä hevosia syötämme», tuumivat hölmöläiset hyvillään.
»Ihan on justiinsa kuin meidän kylä», sanoi taas se perimmäisenä ajava, »no, on kuin onkin meidän kylä!»
»Ole vaiti», tiuskasivat toiset, »ei meidän kyliä ole useampia!»
Mutta kun ajoivat punaisen veräjän ohitse, huusi taas muuan:
»Mutta eiköstä olekin tuossa meidän veräjä!»
»Hulluko sinä olet», sanoivat toiset. »Monta on maailmassa suttakin yhdennäköistä, saati sitten veräjää!»
Mutta kun pihaan ajoivat hevosiaan syöttämään, tulla tupsahtivat tuvista omat akat kaupunkituliaisia kärkkymään. Silloinpa lopulta kaikki hölmöläiset älysivät että, kah, kotona oltiin sittenkin!