Tuli nyt äijien tuumiskeltavaksi kiperänkapera ja kaperankiperä, mutkallinen kysymys, että kuinka se villitty hevonen saataisiin ajetuksi pois niin taitavasti, ettei ajaja samalla tallaisi peltoa.
Tuumiskeltiin, tuumiskeltiin.
Kokonainen ruokaväli kun oli tuumiskeltu, niin tehtiin senkaltainen päätös, että haettakoon tukevat paarit, hevosena karkoittaja nouskoon paareille seisomaan ja neljä vahvaa miestä kantakoon sitten hevosenkarkoittajaa niillä paareilla pitkin peltoa. Sillä tavalla tehden ei hevosenkarkoittajan tarvinnut askeltakaan pellolla astua ja jaloa kasvullisuutta tallata.
Niinkuin oli päätetty, niin myös tehtiin. Paareilla kantaa hetkutettiin pellolla hevosenkarkoittajaa, joka raippa kourassa hosui hevosta. Sillä siitäkin pulmasta päästiin.
Suolavilja se vain yhä rehevämmäksi kasvoi minkä kerkisi ja jopa rupesi kukoistamaankin. Silloin lähetettiin tarkka mies sitä maistamaan, että joko kuinkakin suolaiselta maistunee. Se ymmärtäväinen mies kun nokkosen lehtiä maistella maiskutteli, niin heti huusi:
»Kyllä on suolaista! Ai, ai, oikein huulia polttaa ja kieltä kirveltää!
Väkevää on suola!»
Suurella puukellolla silloin soitettiin kaikki väki kokoon kuulemaan ilosanomaa, että suolaheinä on ankarassa suolan teossa.
Kun sitten syksymmällä arveltiin, että suola oli tarpeeksi tuleentunutta, Hölmölän seurakunnan väki riensi joukolla suolasatoa korjaamaan. Mutta kun talkooväki ruohoon tarttui, niin se pisteli käsiin ja poltteli hyppysiä, niinkuin nokkosten tapana on. Poltteli niin pahasti, että hölmöläiset tuskastuivat yrittelemiseen ja antoivat jäädä korjaamatta mokoman äkäisen suolasadon. Toiset syyttivät suolan siemenen olleen huonoa, toiset moittivat, että suolavilja oli päästetty kypsymään liian suolaiseksi.