Oudot ja arvaamattomat seikat olivat saaneet aikaan sen, että hölmöläisten suolasato oli aivan surkeasti mennyt vialle, huolimatta parhaimman mukaan tehdyistä viljelystoimista ja visun visusta huolenpidosta. Sen tähden seurakunnan vanhimmat ja viisaimmat kokoontuivat yhteen harkitsemaan, olisiko vielä kerran yritettävä kylvää peltoon parempaa suolan siementä vai oliko tämä oivallinen tuuma kokonaan hyljättävä ja vanhanaikaisen tavan mukaan kylvettävä vain ruista.
»Suoloja kylvetään», sanoivat toiset, »suola on häävimpää ainetta. Ja kuka sen rukiinkaan siemenen takaa? Ei ruis aina idä, jos ei ota itääksensä.»
»Ruis on häävimpää», sanoivat toiset, »leivällä aina syöminen aletaan.»
»Tarvitaan leivässäkin suolaa.»
»Mutta enemmän tarvitaan ruista!»
»Suolaa kylvetään!»
»Ruistapa!»
»Suolaa!»
»Kuulkaahan», sanoi muuan, »mitä hyötyä me siitä saamme, jos taas suolaa kylvämme ja suolan siemen nytkin menee hukkaan? Emme mitään hyötyä! Mutta jos peltoon ruista kylvämme ja sattuu niin hullusti käymään, että siemen ei ollenkaan idä, niin saammehan edes olkia!»
No, tämä oli kaikkien hölmöläisten mielestä järkevää puhetta, ja niinpä sitten lopputuumaksi tuli, että tällä kertaa kylvettäköön yhteiseen peltoon ruista.