Tuumasta toimeen. Kylvetyssä rukiina siemenessä ei mitään vikaa ollut, se iti hyvästi, nousi oraalle, kauniisti kasvoi ja ajan tullen varttui. Seuraavana kesänä Hölmölän ruisvainio vinhan tuulen puhaltaessa hauskasti lainehti. Ja kun rukiissa vielä kaiken lisäksi runsaasti kasvoi sinisiä ruiskaunokkeja, niin oli lainehtiva, sininen pelto kuin ikään järven ulappa.
Kesähelteessä tuli silloin seitsemän hölmöläisnaista vainion ohitse käyden. Pysähtyivät siihen lepäämään ja lämpimissään aprikoivat, että kovinpa tuo tuossa lainehtii: eipä taitaisi pahemmoiksi olla siinä uida, sillä tiettyhän se, että hikistä ihmistä laineet suloisesti vilvoittavat. Akat riisuivatkin vaatteet yltään ja kahlasivat syvälle lainehtivaan rukiiseen muka uimaan.
Aikansa uituaan, rähmittyään, nousivat sieltä pois.
»Ollaanko nyt kaikin tallella, ettei vaan kukaan laineisiin ole hukkunut?» kyselivät he toinen toisiltaan.
Rupesivat kiireesti lukemaan toisiaan saadakseen selville, olivatko kaikki tallella. Seitsemänhän heitä oli matkalle lähtenyt, se vallan varmasti tiedettiin, mutta vaikka he nyt miten olisivat lukeneet etuperin ja takaperin, niin eivät saaneetkaan luvukseen muuta kuin kuusi — lukija näet aina itsensä jätti lukematta.
Lopulta eräs akoista äkkäsikin että:
»Ahah, jopa tiedän, jopa tiedän! Itsensä on lukija jättänyt lukematta!
Antakaapas kun minä luen!»
Ja hän luki:
»Minä, yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi.»
Mutta ei silläkään tavalla lukemalla millään päästy kuutta kauemmas.