»Noinhan meidänkin olisi ollut kepeämapi hirret vetää!» äkkäsivät silloin hölmöläiset.
Tällä tavalla taas hyvän keinon keksittyään he vedättivät kylään tuodun hirsiä kuorman — hirret poikittain — metsään hakkuupaikalle takaisin. Kuorma purettiin siellä ja hirret ladottiin nyt uudestaan rekeen pitkinpäin, tien suuntaan, ja sitten ajettiin kuorma uudestaan kylään.
Hirret saatuaan rupesivat tupaa rakentamaan.
Rakennettiin, rakennettiin, hakata kalkuteltiin ja hirsiä junnattiin salvokselle.
Muuatta hirttä rakennukselle nostettaessa huomattiin, että hirsi olikin lyhyehkö. Eihän se semmoinen kelvannut, sillä yhtä pitkiä oli kaikkien hirsien määrä olla.
Otettiin jälleen alas se lyhyt hirsi ja ruvettiin sitä venyttämään. Venyttämistä toimitettiin sillä tavalla, että sidottiin lujat köydet hirren kumpaankin päähän ja sitten määrättiin miehet vetämään hirttä pitemmäksi. Kaksi miestä veti kummastakin päästä ja kaksi miestä hirren keskipaikkaa takoa paukutteli suurilla puunuijilla. Venyttämisen perästä nostettiin hirsi taas ylös salvokselle, mutta yhtä lyhyt se aina vain oli vieläkin.
No, kun ei lyhyttä hirttä sen pitemmäksi saatu, antoi päällysmies käskyn, että purettakoon kaikki tyynni entinen työ ja hakattakoon muut hirret sen lyhyen hirren mittaisiksi. Se tehtiin. Puoleenväliin valmiiksi saatu rakennus hajoitettiin ja hirret lyhennettiin. Sitten taas uudestaan ryhdyttiin rakentamaan.
Tupa siitä lopulta syntyi keskelle Hölmölän kylää. Ja oikein muhkea tupa olikin. Ei siinä ollut muuta vikaa kuin se pieni puute, että ikkunalävet olivat unohtuneet tekemättä.
»Ka», tuumivat hölmöläiset uudessa, pilkkosen pimeässä käräjätuvassa ensimmäisen kerran yhdessä istuessaan, »eihän täällä näe yhtikäs mitään! Emme me täällä tuvassa tunne toinen toisiamme emmekä edes omaa itseämme. Valkeutta tänne on saatava!»
Tuumittiin kovasti, mitä olisi tehtävä, jotta käräjätupaan saataisiin valoa.