»Kun et tuota jaksanut vetää, niin et suinkaan tuotakaan jaksa!»
Vihdoin viimein ei sitä tekoa tehden jäänyt enää muuta kuin yksi ainoa halko rekeen. Ettei hevoselle kävisi vetäminen raskaaksi, otti mies sen viimeisenkin halon olalleen, kävi halko olalla rekeen istumaan ja ajeli kotiin.
Kotiin tultuaan sanoi:
»Ei tällä hevosella, mokomalla, enää tee mitään, tältä on vetohammas katkennut.»
Otti toisen hevosen, valjasti sen reen eteen ja lähti uudestaan metsään. Teki siellä halkokuorman ja arveli että nyt oli aika kuolla. Heittäysi hangelle pitkälleen ja luuli, että nyt tuli kuolema, niinkuin tietäjä oli ennustanut.
Loikoi, loikoi hangella. Hetken kuluttua tuli lauma nälkäisiä susia, jotka hyökkäsivät hevosen kimppuun, tappoivat sen ja rupesivat syömään.
Hölmöläinen vain makasi hangella ja tuumi susien työtä katsellessaan:
»Hyvä on teidän nyt hevosta syödä, kun minä kuolleena makaan. Mutta jos hengissä olisin, niin ettepä totta vie söisi!»
No, loikoi siinä lumessa vielä jonkun aikaa, kunnes tuli niin ankara nälkä ja vilu, että täytyi nousta jälleen jalkeille ja juosta kotiin hevositta, kuormitta.
Kerran myöhemmin sama Hölmölän mies sitten joutui näkemään, kun oikeata kuollutta kannettiin. Silloin hän kiireesti juoksi tupaan, nappasi vartaasta leivän ja pisti sen ruumiin suuhun sanoen: