Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen tarkasteli kenkiään. Ne muistuttivat kehnoa naturalistista esikoismurhenäytelmää.
— Minä luulen — sanoi Niemeläinen — luulen, että vien nämä kengät syksyn tuulessa humisevien puitten juurelle, kaivan niille syvän haudan, istutan kummulle kukkia ja rupean paljasjalkatanssijaksi.
— Yritä vielä kerran viedä suutarille.
— Viime kerralla oli koko kaupungissa yksi ainoa suutari, joka viitsi ja uskalsi ruveta tätä paikkakokoelmaa, näitä nahkaisia juoksuhautoja, paikkaamaan, ja hän on kuulemma nykyään hermosairaalassa.
— Osta uudet kengät.
— Sanoitko sen tosissasi?
— En.
— No, älä siis puhu mielettömyyksiä! Ei, kukapa miestä auttaa, ellei mies itse. Minä paikkaan itse jalkineeni.
— Mistä luulet saavasi nahkaa?
— Nahkaa! Missä on kirjoitettu, että siihen tarvitaan nahkaa? Olen nähnyt eräässä ulkomaalaisessa aikakauslehdessä ohjeen miten jokainen voi itse valmistaa kenkiin anturat puusta. Onhan kellarissa tietääkseni halkoja. Ainakin yksi halko. Ja se riittää aluksi.