Menin mielihyvällä. Sain ajurin ja palasin parahiksi viedäkseni Niemeläisen kirurgiin. Pahoinpitely ei ollut vaarallista laatua, joten hän pian toipui.
Niemeläinen oli ylpeä. Hän tunsi olevansa reformaattori, joka saa kärsiä uuden aatteen puolesta.
Hänen ei tarvinnut kärsiä kauan. Jo seuraavana päivänä molemmat pohjat irtaantuivat, ja tipahtivat kadulle, jonne jäivät.
Kinkku.
Ystävälleni ja huonetoverilleni Niemeläiselle oli jotakin tapahtunut. Hän kuljeskeli nokka pystyssä, puhui suuriäänisesti ja esiintyi yleensä harmittavan itsetietoisena.
— Nykyinen aika vaatii tarmokkaita ja älykkäitä miehiä — sanoi hän sytyttäen ainoan sikarini ja viskaten tulitikunpätkän irvistelevää villakoiraamme Jussia kohden. — Olemassaolon taistelu on järkkymätön luonnonlaki, josta emme mihinkään pääse. Älykkäät ja voimakkaat yksilöt yhä edelleenkin ovat määrätyt kehitystä jatkamaan heikompien ja saamattomien jäädessä jälkeen, ja… ja…
— Älähän rehentele, vaan sano suoraan, mistä on kysymys!
— Kinkusta. Haa, mitä sanot? Et mitään. Istut ja haaveilet olemattomista kinkuista. Märehdit mahdottomuuden mahdottomuutta. Minä, minä olen hankkinut kinkun!
— Mitä se maksoi?
— Ole huoletta. Sitä ei vielä oltu punnittu, mutta mies oli tuttavani ja lupasi toimittaa sen uskomattoman halvalla. Toki meidän vähät rahamme sentään yhteen kinkkuun riittävät.