— Hm.
Iltapäivällä ilmestyi mies ja kinkku. Meidän täytyi sitoa Jussi kiinni sängynjalkaan. Se ei ollut saanut kunnollista ateriaa kokonaiseen viikkoon ja kinkun näkeminen vaikutti siihen kovin järkyttävästi.
— Paljonko se nyt maksaa, kysyin minä mahdollisimman huolettomasti, vaikka ääneni hieman värisi, ja otin esille lompakosta kokonaisen viiden kymmenen markan setelin. Ainoan settiimme.
— Tässä on runsaasti viisi kiloa — vastasi mies. Ystävän kauppoja kun tässä tehdään, niin olkoon kuljetuskustannuksineen 40 markkaa kilolta. Tasan kaksisataa markkaa.
Minun silmissäni pyöri kuu ja aurinko ja pari tusinaa pyrstötähtiä.
Niemeläinen mutisi jotakin janosta ja vedestä sekä hävisi toiseen huoneeseen.
— Niin, sanoin minä, perin kohtuullinen hinta. Tietysti perin kohtuullinen. Nyt kun kulutus — hm — a tuotanto — hm — ja menekki — hm hm… mitä se tuo koirakin tuossa rimpuilee… oletkos alallasi, vintiö! — Niin, jaa, tuota… ikävä kyllä tässä on sattunut pieni väärinkäsitys. Asianlaita on oikeastaan sellainen, että ystäväni ja minä itse asiassa olemme kasvissyöjiä — ehdottomasti kasvissyöjiä. Ette suinkaan vain mitenkään ole tullut siihen käsitykseen, että aikomuksemme olisi kinkkua ostaa? Emme ole vielä eläissämme ostaneet kinkkua ja tuskinpa milloinkaan tulemme ostamaankaan. Ystäväni vain muuten lienee hintoja kysellyt… anteeksi, tuhannesti anteeksi, surullista, että tällainen erehdys.
— Erehdys, niin, ikävä erehdys — sanoi Niemeläinen, joka oli nyt rohkaissut mielensä ja tuli sisään. — En ollenkaan tiennyt, että… että ystäväni jo oli ennättänyt mennä ostamaan muualta kinkun — kaksikin kinkkua. Meillä on nyt lihaa koko talveksi. Ikävä kyllä, emme enää voikaan teidän kinkkuanne ostaa…
Nyt minä vuorostani nopeasti hävisin jättäen Niemeläisen selvittämään asioita.
Mies meni kinkkuineen. Hän puheli mennessään tavattoman epäkohteliaasti.