Siivouksen jälkeen olivat entisillä paikoillaan vain hämähäkinverkot katonrajassa.
Myöhään eilen illalla suursiivouksen aikaansaama hermoärsytys laukesi liikatunteellisuuteen. Muistelimme lapsuuden aikoja, jolloin — niin no, tuo kaikkihan on tunnettua. Loppujen lopuksi olimme niin pehmeitä, että päätimme ostaa joulukuusen. Emme olleet 10 vuoteen istuneet jouluaattoiltana oman kuusen ääressä. Tänä aamuna tietysti häpesimme lapsellisuuteen lankeamistamme, mutta koska kerran päätös oli tehty, ei itsetuntomme enää sallinut peruuttamista.
Käytyämme lainaamassa rahoja jouluostoksiin vedimme arpaa siitä, kenen oli mentävä joulukuusta ostamaan. Arpa lankesi Niemeläiselle.
Puolentoista tunnin kuluttua palasi Niemeläinen.
— Mikä pensasrähjä tuo on? kysyin minä Niemeläiseltä, joka kopisteli ja ravisteli huoneeseen hehtolitran verran lunta.
— Pensasrähjä!
— Niin, pensasrähjä tai nuohoojan suti, miksi sitä nyt sanoisinkaan.
— Koska ei kuuseni kelpaa, niin menköön! Niemeläinen puristi huulensa yhteen, avasi ikkunan ja pudotti kuusen alas pihalle, mistä se silmänräpäyksessä katosi talonmiehen lasten suosiollisella avustuksella. Talonmiehen lasten suosiollisella avustuksella katoaa silmänräpäyksessä yleensä kaikki, mitä pihallemme joutuu.
— Osta itse parempi, ärähti Niemeläinen.
— No, älähän nyt huoli pahastua. Eihän sitä voi erinomaisia vaatiakaan, kun asiantuntemus on vaillinainen, lohduttelin minä katuen loukkaustani.