— Onko minulla ehkä kunnia puhua herra Jakarin kanssa?
— Kyllä minun nimeni on Jakari.
— Tulisin vain perimään viime vuoden kunnallisveroja 2,021 markkaa 65 penniä. Siitä asiasta on jo monta kertaa puhelimella soitettu kaupunginvoudin konttorista ja herra Jakarin kanssa pitäisi olla sovittu, että vero tänään lopullisesti ja ehdottomasti suoritetaan.
— Vai niin, sanoi herra Jakari ja rykäsi hermostuneesti. Jahah. Hm, hm. Niin. Oikeastaan… oikeastaan herra Jakari ei nyt sattumalta ole kotona. Hän on vähän matkustanut maalle. Ylihuomenna hän kyllä kutakuinkin varmasti…
— Mutta tehän itse juuri äsken sanoitte olevanne herra Jakari!
— Minäkö… sanoinko… niin, tietysti minä olen Jakari… mutta en ole… minä olen nähkääs hänen veljensä. Hänen nuorempi veljensä. Hän itse, kuten sanottu on maalla…
Silloin eteisen ovi avaantui. Rouva Jakari ja hra Jakari nuorempi saapuivat.
— Höh höh, vihdoinkin olemme taas kotona! huusi rouva Jakari — ai, täällä näyttää olevan vieraita!
— Anteeksi, sanoi veronkantomies, tämä on kai oikea rouva Jakari?
— Oikea! parkasi rouva Jakari. Oikea rouva Jakari! Tietysti! Mitä tämä merkitsee! Mitä on tapahtunut? Kalle, onko sinulla sitten… oo!