— Minä vain rohkenisin kysyä olisiko herra Jakari mahdollisesti puhunut rouvalle jotakin kunnallisveroista, että voisiko rouva ehkä ne maksaa, jos hän on kenties jättänyt rahoja sitä varten.
— Minäkö! Minäkö!
— Ei, ei, sanoi herra Jakari, rouva Jakari ei yleensä… kyllä veljeni, herra Jakari itse…ylihuomenna…
— Äiti, äiti, huusi hra Jakari nuorempi äkkiä, Pekka näyttää isälle käpyä! Katso, isä, käpyä, sanoi hän ja veti herra Jakaria takinliepeestä.
— Vai niin, sanoi veronkantomies merkitsevästi, vai niin!
— Ei, kyllä tämä on erehdys, sanoi herra Jakari, tuolla pojalla on vain omituinen tapa sanoa minua isäkseen, en minä ole sen oikea isä, ei se ole minun lapseni… niin, jos sopisi sitten ylihuomenna…
— Ei sinun lapsesi! Rouva Jakari kalpeni raivosta ja kauhusta ja paljosta muusta ja riensi toiseen huoneeseen pyörtymään.
Käytin syntynyttä hämminkiä hyväkseni poistuakseni kaikessa hiljaisuudessa. Yhteiskunnallisten velvollisuuksien täyttäminen on nykyään käytännössä niin raskasta ja monimutkaista, ettei sitä huvikseen viitsi katsella.
Salinkalusto.
Ystäväni Niemeläinen ja minä saimme äskettäin kirjeen eräältä maaseutuystävältämme. Hän oli myynyt vanhan, kuluneen salinkalustonsa, jota hän oli 10 vuoden ajan inhonnut. Hän oli saanut siitä Smk 1,300:—. Uutena se oli maksanut Smk. 750:—. Rajattomasti luottaen hyvään makuumme ja arvostelukykyymme hän lähetti meille Smk 3,500:—ja pyysi meitä Helsingistä ostamaan hänelle uuden, aistikkaan salinkaluston, joka, ynnä mahd. ylijäämä rahoista oli ensi tilassa lähetettävä hänelle sinne maalle.